Neil Young on niitä harvoja 60-luvun veteraaneja, jotka ovat säilyttäneet omaperäisyytensä, uskottavuutensa ja osittain myös suosionsa tähän päivään. Dylan, Zappa, Townshend, Bowie, ei näitä montaa ole. Koska Young esiintyi pari viikkoa sitten Tukholman Jäähallissa, oli sinne lähdettävä, juuri tuon uskottavuus-kriteerin testaamiseksi. Jotkut väittivät, että kyseessä olisi Youngin ensiesiintyminen Ruotsissa, mutta muistelen jostain kuulleeni miehen esiintyneen 70-luvun alussa jossain Ruotsin eteläosan kaupungissa ja myöhemmin Crosby, Stills, Nash & Young -ryhmän osana Tukholmassa. Niin tai näin, nähtävä Young oli.

Olemme joskus leikkineet leikkiä 'ketä lähtisit katsomaan Tukholmaan'. Lontooseen tai Keski-Eurooppaan ei nimittäin yhtä nimeä viitsi lähteä katsomaan, Kööpenhamina, Göteborg, ja Oslokin Ovat jo niillä rajoilla. Niin, Tukholmaan? Neil Young, Springsteen, Dylan, Who, joillain Jackson Browne, Clash, joillain Joni Mitchell, Rolling Stones, joillain Grateful Dead, Van Morrison. Onhan noita nimiä, mutta ketkä ovat matkan arvoisia. Ja hinnan?

Neil Young on melkoisen usein pompannut esiin nähtävänä artistina, vaikka usein on niin, että se itse konsertti ei musiikillisesti ole mitään ihmeellistä. Nostalgiaa, halua hengittää samaa ilmaa; olla samassa huoneessa, kaikkea tätä liittyy konserttiin. Ja tietysti itse matka odotuksineen ja valmistautumisineen. Mutta Young...

Tämä ei varmastikaan ole Youngille paras mahdollinen tilaisuus kiertää Eurooppaa. Miehen edellinen levy 'Reactor' oli myynnillisesti ja jopa Young-fanaatikkojen keskuudessa pettymys. Vaikka ei kai mieheen voi soveltaa sääntöä 'olet vain niin hyvä kuin viimeisin albumisi '? Jotain merkitsi kuitenkin se, että taustalla tulisivat soittamaan Joe Lala, Ben Keith, Ralph Molina, Bruce Palmer ja Nils Lofgren: rockia ja countrya samassa bändissä, 'Harvestia' ja 'Time Fades Awayta'. Kiertueelle Young oli lähtenyt varmasti uuden levymerkkinsä, Geffenin pyynnöstä. Olihan miehen Reprise-ura hiljalleen vajonnut ja uutta yleisöä tarvittiin.

Tosin sitä uutta levyä saadaan vielä odotella. Eräs, taas kerran virallinen, julkaisupäivä oli 15.10. Se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, kuten nähtiin. Youngin manageri Elliott Roberts kertoi miehen Tukholman keikan yhteydessä, että kiekkoa saadaan odotella ainakin tammikuuhun, Young ei nimittäin pitänyt jo kerran valmiiksi kaiverretusta levystä. Työnimenä älpeellä on 'Trans', välillä sitä nimitettiin jo 'Human Highwayksikin', mutta ainakin nyt on 'Trans' virallinen otsikko. Ja esiintyyhän Youngin taustabändinä tällä kiertueella Trans-band, ei mikään Crazy Horse.

Tukholman Jäähalli oli Youngin siellä esiintyessä täpötäysi, tosin hajapaikkoja näkyi siellä sun täällä. 12000 katsojaa pääsi näkemään miehen, enemmänkin olisi halunnut. Koko konsertin ajan oli ilmassa nostalgiaa, lempeyttä vanhaa suosikkia kohtaan. Young olisi saanut tehdä lähes mitä tahansa ja yleisö olisi ollut tyytyväinen. Tai melkein mitä tahansa. Sillä se suurin hurmos Youngin ympäriltä on poistunut, musiikkia kuunnellaan realistiselta pohjalta, kaikki muu ympäröivä maailma huomioiden.

Konsertti alkoi lähes tunnin myöhässä, mutta Suomessa tuohon hyvin tottuneina ei ainakaan suomalaisilla ollut vaikeuksia hillitä hermojaan. Viivästyminen johtui kuulemma yhden rekan hajoamisesta Göteborgissa edellisenä iltana. Eikä olekaan mikään ihme, että laitteiston kanssa saattoi tulla hankaluuksia, sillä mahtavat vahvistin- ja valolaitteistot sekä yleisön keskelle kurottuva lava eivät ole niitä helpoimpia ja kevyimpiä rahdattavia.

Mistään vanhan pierun nostalgiakiertueesta ei ollut kyse, sen huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun Young energisesti saapui lavalle lyhyessä tukassaan ja tavallisissa vaatteissaan. 'Cinnamon Girl' rockasi komeasti, koko yhtye pysyi kiinteänä ja tiukkana ryhmänä, josta erottuivat vain Young ja Lofgren. Bruce Palmer, tuo alkuperäinen Buffalo Springfieldin basisti pienessä palmikossaan ja tukevassa, isällisessä olemuksessaan heilui soittonsa tahdissa. Ben Keith , tuntui olevan liian isokokoinen soittimiinsa nähden, hänen käsissään kätevä slide-kitara tuntui kovin pieneltä lelulta. Sliden lisäksi Keith soitti koskettimia ja vähän steel-kitaraakin. Joe Lalan osuus jäi melkoisen vähäiseksi, miksauksesta ei lyömäsoittimia juuri erottanut, hänen 'Old Man' -piisissä soittamansa pyykkilautakin jäi kuulumattomiin. Ainoastaan Lalan kämmeneen sijoitettu mikrofoni, joka vahvisti miehen kättentaputuksia Youngin uusissa kappaleissa antoi tarpeeksi vahvan signaalin. Ralph Molina oli tasaisen varma soittajana ja taustalaulajana.

Nils Lofgren onkin sitten tarina erikseen. Vaikka Young olikin kiistattomasti tämän shown tähti, antoi Lofgren oman mahtavan panoksensa varsinkin lavatapahtumiin. Mies ei pysynyt paikallaan hetkeäkään, hän liikkui koko ajan musiikin mukana paiskoen kitaraansa, liukuen isolla lavalla, heiluttaen huivejaan ja kuitenkin koko ajan soittaen joko ilkeää kitaraa tai koskettimia. Youngin uusissa syntetisoijavaikutteisissa kappaleissa Lofgren oli koko ajan Youngin parivaljakkona. Kummallakin oli päässään aurinkolasit, joihin oli kiinnitetty langaton mikrofoni, jonka signaali suodatettiin vokooderin läpi. Tuloksena oli korkeaa vinkunaa (Young) ja matalampaa kuoroa (Lofgren), sanoista ei ainakaan konsertissa saanut mitään selvää, vaikka taisi se tunnelma riittää ainakin osalle yleisöä.

Kolme uutta, erikoista kappaletta eivät viimeistä lukuun ottamatta tarvinneet muita soittajia. vaan musiikki, mahtava jytinä ja aika yksinkertainen sointutausta, tuli nauhalta. Tämän päälle Young ja Lofgren lauloivat ja näyttelivät kappaleita. Tuskin tuota musiikkia voi edes verrata englantilaiseen syntesoijadiscoon, siksi erilaista Youngin sanoma oli. Vaikutteita lienee kuitenkin saatu briteiltä. Youngin kappaleet ovat dramaattisia, niissä on aivan omanlaatuista jännitettään, joka ainakin konsertissa teki mahtavan vaikutuksen. Miten tämä musiikki sitten sopii muiden uusien kuultujen kappaleitten kanssa samalle albumille jää nähtäväksi. 'A Little Thing Called Love' oli aika tavanomainen renkutus, 'If You Got Love' tiukempi, mukavan riffin omaava 'Comes a Timea' muistuttava sävellys kun taas kuudes uusi kappale oli jumputtava ja erittäin yksinkertainen, 'Reactorin' masentavimmat sanoitukset mieleen tuova rhythm'n'blues. Tosi sillisalaattia.

Muutenkin ohjelmisto tuntuu näin jälkikäteen piisilistaa katsellessa aika omituiselta. Yksi erittäin vanha ('Mr. Soul', joka myös tullee uutena, raskaampana versiona tulevalle albumille), ensimmäiseltä sooloalbumilta menevämmäksi sovitettu 'Old Laughing Lady', C,S,N&Y -kauden 'Helpless ', toisen soolokiekon nimikappale 'Everybody Knows This Is Nowhere' ja 'Cinnamon Girl', 'After the Goldrushin' nimikappale ja 'Southern Man', 'Harvestin' 'Old Man' (jossa yhtyettä avusti banjonsoittaja Larry Grant), 'Are You Ready for the Country' ja 'Needle And the Damage Done', 'Sugar Mountain ' oli mukana samalta ajalta. Kuusi täysin uutta kappaletta sekä 'Hey Hey My My' ja 'Like a Hurricane' arvattavina rajuina kohtina. Nils Lofgren lauloi Crazy Horsen ensimmäiseltä älpeeltä Danny Whittenin parhaan sävellyksen 'I Don't Want to Talk About It' sekä rokkaavan 'Beggar's Dayn'. Mutta missä oli suurin osa Youngin 70-luvun puolivälin jälkeistä tuotantoa? Tietysti soitettu repertuaari tyydytti suurta yleisöä, mutta asetti samalla kysymyksen Youngin omasta arvostuksesta. 'Tonight's The Night'? , koko 'Comes a Time '?, 'Zuma'?

Vieläkö asiatietoja? No, Joel Bernstein avusti yhdessä kappaleessa syntesoijan kera.

Kokonaisuutena konsertti oli täyteläinen, tyydyttävä. Oli hienoa huomata Youngin vielä pystyvän nauttimaan musiikistaan, antavan yleisölle osan tuosta tunteesta. Young tuntui nuorelta pojalta ikävuosistaan huolimatta, välillä taas kypsyneeltä muusikolta, joka vasta nyt tajuaa joskus aikaisemmin tekemänsä musiikin kokonaan. Young ei osoittautunut loppuun palaneeksi pieruksi, vaan vereväksi soittajaksi, jolta voi odottaa vielä paljon. Ehkä se viimeinen pisara rock'n'roll-hulluudesta puuttui, mutta sitä kukaan tuskin odottikaan. Olivatko 'pyhiinvaeltajat' tyytyväisiä? Ainakin Suomesta konserttia katsomaan lähteneet musiikinystävät olivat.