Tämä on kertomus Stephen Stillsistä, muusikosta Jumalan armosta, joka... ääh, eihän sen noin pitänyt alkaa, vaan että tässä nyt on teille kertomus miehestä, joka muutti koko rockin ylösalaisin ja... ja olkoon, nyt se siis alkaa. Stephen Stills on muusikko, jota koko muusikkona oloaikansa on vaivannut pieni epäonni kaupallisen menestyksen suhteen, sillä aina liian myöhään ovat ihmiset heränneet tajuamaan kyseisen kaverin merkittävän panoksen länsimaisen tajuntateollisuuden paremmassa musiikissa. Näin kävi Buffalo Springfieldille, näin kävi Manassakselle, mutta toivottavasti ei vastaavanlaista möhläystä enää satu hänen kohdalleen, sillä kyllä kaveri ainakin on menestymisensä eteen tehnyt kovin töitä. Poikkeus tuohon menestymiseen on kokoonpano nimeltä Crosby, Stills, Nash & Young, joka elinaikanaan pääsi niin suosittuun asemaan, että hajosi lopulta siihen. Tässäkään ei Stills päässyt maineeseen omalla työllään, vaan joutui jäämään vanhan taistelukumppaninsa Neil Youngin varjoon. Tuo Youngin suuremman menestyksen takia huomaamattomammaksi jääminen on ollut vitsauksena jo tarpeeksi kauan, joten eiköhän olisi jo aika saada muutosta asioiden laitoihin. Kyllä Youngkin on vähintään yhtä huomion arvoinen kuin tämän tarinamme sankari, mutta lähdetään nyt kuitenkin pienelle matkalle lähimenneisyyden musiikkiin Stillsin parissa.

For What It's Worth

Stephen Arthur Stills putkahti tähän maailmaan tammikuun kolmantena 1945 Dallasissa Texasissa. Hänen isäpappansa oli jonkinlainen yhteysupseeri, joten nuori Stephen joutui matkustelemaan paljon viettäen aikaa mm. Illinoisissa, Louisianassa sekä Floridassa. Huomattava osa noista myöhemmistä, useimmille tärkeiksi muodostuvista teinivuosista kului kuitenkin Yhdysvaltojen ulkopuolella Panamassa sekä Costa Ricassa, jossa hän myös päätti koulunkäyntinsä. Aika latinalaisessa Amerikassa oli merkittävä musiikillisesti katsottuna, sillä melkeinpä jokaisella älpeellä tuli olemaan latinalaisia vaikutteita. Musiikin harrastamisen oli Stephen aloittanut jo high-schoolissa Floridassa yhtyeessä Radars, jossa hän oli paikallinen kitarasankari. Aikaisemmin oli veri vetänyt rumpujen pariin, mutta kitarasta tuli hänen pääasiallinen soittimensa. Koulunkäynti ei oikein maittanut sankarillemme, sillä käytyään pari kuukautta yliopistoa Gainesvillessä, Floridassa päätti Stephen, että musiikki oli oleva hänen leipäpuunsa. 1963 talven vietti tuleva muusikkomme New Orleansissa folkkia soittaen ja muutti seuraavana keväänä New York Cityyn.

NYKissä tapasi Stephen erään folk-musiikin suuren tuntemattoman, Fred Neilin, joka opetti sankarillemme folk-rockin alkeita sekä kitaransoittoa. Liityttyään folk-yhtyeeseen nimeltä Au Go Go Singers teki Stills esiintymismatkan Kanadaan, jossa tapasi ensimmäistä kertaa Neil Young -nimisen muusikon, joka soitti sikäläisessä folk-kokoonpanossa. Tarinamme päähenkilö ihastui oitis Youngin musisointiin ja olisi ollut valmis siltä istumalta liittymään Youngin ryhmään, mutta ei se niin helposti käy kuin elokuvissa, joten Stills palasi takaisin NYKiin Au Go Go Singersien kanssa, jossa lauloi myös Richie Furay. Youngin tapaamisen yhteydessä oli Stephen saanut ajatuksen sähköisen folkin esittämisestä ja toteuttaakseen tämän ajatuksensa muutti hän Kaliforniaan, jossa aurinko kuuleman mukaan jatkuvasti paistaa. Täällä yritti sankarimme perustaa yhtyettä Van Dyke Parksin kanssa, mutta huonolla menestyksellä, joten ainoa mikä tuli Stillsille mieleen oli Richie Furayn soittaminen New Yorkista Los Angelesiin kokoonpanoa perustamaan. No, eihän kaksi vielä ole tarpeeksi, ja niinpä löydettiin bassoon kanadalainen Ken Koblun, joka ei kuitenkaan viihtynyt muusikoittemme parissa kauaa.

Eräänä aurinkoisena (tietysti) päivänä olivat kaverukset sitten autoajelulla ja liikenneruuhkassa eteen sattui kanadalaiset rekisterilaatat omaava auto. Ainoa mitä Stillsille tuli mieleen oli, että auto olisi Neil Youngin. Arvatkaa oliko? No tietysti, näinhän kaikki kunnon legendat syntyvät. Youngilla oli mukanaan kanadalainen ystävänsä Bruce Palmer, joka ”sattumalta” soitti bassoa ja näin oli uuden, Buffalo Springfieldiksi katujyrän mukaan ristityn yhtyeen perusta valmis. Rumpaliksi otettiin juuri Dillardseista eronnut Dewey Martin ja kova harjoittelu alkoi. Chris Hillman Byrdseistä sattui kuulemaan yhtyettä ja piti kuulemastaan siinä määrin että sai muut Byrdsit suostutelluiksi ottamaan Springfieldin avausyhtyeekseen. Ensimmäisiä kappaleita, joita Springfield harjoitteli oli Youngin ”Novadays Clancy Can't Even Sing”, joka sitten tulikin heidän ensimmäiseksi singlekseen kääntöpuolellaan Stillsin ”Go And Say Goodbye” (Atco 6428) ja ilmestyi vuoden -66 alussa. Molemmat kappaleet ovat melko miellyttäviä, joskin kovin kevyitä verrattuna, siihen mitä oli tulossa.

Ensimmäinen pitemmin soiva levy äänitettiin vuoden -66 lopulla, mutta julkaistiin vasta seuraavan vuoden helmikuussa. Nimeksi tuli yksinkertaisesti vain ”Buffalo Springfield” (SD 33-200-A), mutta mitäpä muuta olisi tarvittukaan. Kiekolta löytyy seitsemän Stillsin sävellystä, joista mainittavimmiksi jäävät ”Leave” ja ”Pay The Price”, jotka ovat kovia rokkareita sekä ”For What It's Worth”, josta tuli ensimmäinen hittisingle ja ensimmäinen Stillsin säveltämä klassikko. Myös single ”Burned” / ”Everybody's Wrong” (6452) ilmestyi, mutta vasta ”For What It's Worth” / ”Do I Have To Come Right Out And Say It” (6459) nousi listoille. Hassu juttu muuten, tuosta lp:stä on olemassa kaksi versiota, joita ensimmäisellä ”For What It's Worthin” korvaa ”Baby Don't Scold Me”.

Rock'n' Roll nainen

Tässä vaiheessa oli kokoonpanolla vaikeuksia basistiensa kanssa, sillä Bruce Palmerilla ei ollut työlupaa Yhdysvalloissa ja niinpä hänet karkotettiinkin muutamaan otteeseen, mutta eiväthän ne tuollaiset pienet välimatkat mitään merkitse, ja aina karkottamisen jälkeen hiipi Palmer takaisin maahan. Väliaikaisina bassonsoittajina toimivat Jim Fielder sekä Lovesta tuttu Ken Forssi. Näihin aikoihin oli myös lehdessä ilmoitus, jossa etsittiin neljää nuorta, kaunista ja innokasta kaveria uuteen musiikkikomediasarjaan telkkuun. Stephen Stillsillä oli silloin kaverina tyyppi nimeltä Peter Tork ja yhdessä toiveikkaat näyttelijämme menivät katsastukseen. Stills ei kelvannut huonojen hampaittensa takia, mutta Torkista tuli tähti. Tottahan toki te Monkeesit muistatte, ja voimme vain kuvitella mitä vaikeuksia Stillsillä olisi ollut saada musiikkiaan ilmoille kuten kävi myös loistavalle Mike Nesmithille. Oikein puistattaa ajatuskin Stillsistä roikkumassa puusta ja syömässä banaania, ei varmaan mikään tyttöjen toiveuni.

Studioon mentiin uudestaan heti ensimmäisen kiekon ilmestyttyä ja Ahmet Ertugunin opastuksella yritettiin saada mestariteosta aikaiseksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä vain yksi kappale noista sessioista julkaistiin, sekin vasta kolmannella lp:llä oleva "Pretty Girl Why". Levyllä oli jo nimikin valmiina, mutta "Stampedeksi" julkaistu äänite ei koskaan ilmestynyt. Sen sijaan ilmestyi "Butfalo Springfield Again” (SD 33-226/K 40014) joulukuussa 1967. Kiekko äänitettiin kiertueen lomassa, jolloin aina yksi tai korkeintaan kaksi soittajista saatiin samaan aikaan studioon. No, eihän tuollaisesta mitään kovin yhtenäistä levyä saada aikaan ja niinpä jälki olikin kovin hajanaista. Mutta täytyy heti kiirehtiä lisäämään, että tämä epäyhtenäinen jälkikin oli niin kova albumi, että oksat pois. Mainittua puristetta on käsitelty MUSAN sivuilla viime vuonna, joten annetaan lähemmän tarkastelun olla, riittää kun mainitaan, että levy sisältää ainakin kaksi Stills-klassikkoa, nimittäin "Bluebird" sekä "Rock'n' Roll Woman".

Viimeisen kerran

Neil Young sai heti älppärin ilmestyttyä tarpeekseen ja ilmoitti eroavansa. Tilalle tuli Daily Flash -kokoonpanosta Doung Hastings, kuitenkin vain lyhyeksi ajaksi, sillä Youngin veri veti takaisin Springfieldiin ja arvostelut tuosta uudesta kokoonpanosta olivat murskaavia. Tuolla väliaikaisella kokoonpanolla soitettiin kuitenkin Montereyn pop-festivaalit ja bändiä avusti siellä Byrdsien David Crosby. Kun Hastings oli saanut potkut ja Young liittynyt takaisin kokoonpanoon, alettiin valmistella uutta longaria. Bändi oli kuitenkin jo aikansa elänyt ja sisäiset erimielisyydet saivat aikaan lopullisen hajoamisen, jota vauhditti vielä Bruce Palmerin lopullinen karkotus maasta. Viimeiseksi kiekoksi jäi "Last Time Around" (SD 33-256/K 40077), joka ilmestyi elokuussa 1968, pari kuukautta bändin hajoamisen jälkeen. Levy on vielä hajanaisempi kuin edeltäjänsä, sillä "Pretty Girl Why", Stillsin vuotta aikaisemmin äänitetty kappale on ainoa, missä koko bändi oli yhtä aikaa studiossa. Muissa piiseissä käytettiin nimekkäitä studiomuusikoita, kuten esimerkiksi Buddy Milesia ja Jimmy Karsteinia. Basistiksi oli liittynyt studio-insinööri Jim Messina, joka oli päävastuussa älpeen kokoamisessa. Viisi Stillsin sävellystä on löytänyt tiensä tälle Viimeiselle kerralle, näistä ainoastaan "Four Days Gone" sekä "Questions" pitävät yllä jonkunlaista tasoa.

Buffalo Springfield on siis hajonnut. Mistä löydämmekään urheat muusikkomme seuraavaksi? Jim Messinan ensin Pocosta ja sitten Loggins & Messinasta, Richie Furayn Pocosta, Dewey Martinin sooloälpeen teosta sekä yhtyeen mastermindit Stephen Stillsin ja Neil Youngin ainakin toistaiseksi soolouralta.

Supersession

Kun Buffalo Springfield hajosi toukokuussa 1968, ei tarinamme sankari jäänyt toki työttömäksi, kyllähän hyvälle muusikolle aina työtä löytyi. Seurasi lukemattomia sessioita eri artistien levyillä. Mainitsemisen arvoisia ovat Joni Mitchellin ensimmäisen älpeen bassottelut, Judy Collinsin "Who Knows Where The Time Goes" -levyn kitaroinnit sekä muita vähemmän mielenkiintoisia. Stillsille tarjottiin mm. paikkaa Blood, Sweat & Tearsien laulusolistina, mutta eipä tainnut kiinnostaa pelkkä laulaminen, sillä hän hengaili ahkerasti Jimi Hendrixin kanssa jammaillen aina tilaisuuden tullen ja yrittäen päästä Hendrixin basistiksi. Samaan aikaan oli myös alkanut Stillsin ystävyyssuhde David Crosbyyn, joka oli erotettu Byrdseistä bändiin sopimattoman musiikkimakunsa takia ja huomattavan rahasumman keralla. Tätä ennen oli Stills kuitenkin tehnyt yhden puolen Al Kooperin kanssa älpeelle "Supersession" (CS 9701/63396) sekä rumpali Dallas Taylorin kanssa studiossa pari kolme älpeetä, joita ei kuitenkaan ole julkaistu. Tuo "Supersession" älpee tuli aikaiseksi siten, että Al Kooper oli tehnyt yhden puolen valmiiksi Mike Bloomfieldin kanssa, kun Bloomfield yhtäkkiä lähti studiosta. Kooper etsi ympäri kaupunkia sijaista ja Stills oli ainoa, jonka hän löysi.

Kiekon Stills-puoli ei mitenkään vakuuta, varsinkin pitkät jammaukset aiheista "You Don't Love Me" sekä "Season Of The Witch" ovat hieman liikaa sankarimme taidoille tuohon aikaan, mutta Bloomfield-puoli on jo jotain aivan muuta. Valtavan hienoa blues- ja rock-kitarointia, jota vain mestarit osaavat. Mike Bloomfield, missä olet nyt, kun tarvitsemme sinua? Dallas Taylor tuli Clear Light -kokoonpanosta Stillsin kumppaniksi ja kuulemmekin hänestä vielä monta kertaa. No joo, Stills ja Crosby siis alkoivat suunnitella bändin kokoon panemista, mutta kaksi laulajakitaristia ja rumpali eivät vielä ole tarpeeksi, joten alettiin suunnitella kolmannen laulajan mukaan ottamista. Kaverit suunnittelivat ensin John Sebastiania, mutta John ei ollut oikein halukas liittymään mukaan.

Sattuipa sitten sellainen tapaus että, Holliesit tuolta Englannin sumuiselta saarelta olivat kiertueella aurinkoisessa Kaliforniassa ja heidän toinen laulajansa Graham Nash tuli kuulostelemaan, mitä Stills ja Crosby puuhailivat ja löysi kundit harjoittelemassa tuota yhteenlaulun vaikeata taitoa. Kun Nash vielä liittyi lauluun mukaan, oli ainutlaatuinen äänikutouma, jota kansa vielä saisi ihmetellä, valmis. Enää oli vaikeutena Graham Nashin Hollies-sopimus ja oikean levy-yhtiön löytäminen. Nash oli kuitenkin jo pitemmän aikaa ollut tyytymätön Holliesin liian kaupalliseen tyyliin ja kun toiset jäsenet vielä päättivät, että seuraavaksi tehdään levyllinen Dylanin materiaalia, oli mitta täysi ja Nash erosi Holliesista. Tuo levy-yhtiö puoli oli kuitenkin hankalampi, vaikkakaan David Crosby ei ollut enää missään levy-yhtiössä. Graham Nash oli sitävastoin EMI:llä ja molemmat muut kaverit Atlanticilla. No, Stills nokkelana miehenä järjesti asian siten, että Richie Furayn uusi bändi Poco vaihdettaisiin Graham Nashiin ja niin olivat sopimusasiat selvät.

Crosby, Stills & Nash

Miehet painuivat Englantiin harjoittelemaan ja palasivat keväällä 1969 Los Angelesiin levyttämään tulevan mestariteoksensa. Ja mestariteos siitä syntyi, siitä ei ole epäilystäkään. "Crosby, Stills & Nash" (SD 8229/K 40033) on paljon yhtenäisempi kuin mikään Buffalo Springfieldin älpeistä, jotka hyvästä tasostaan huolimatta eivät oikein tahtoneet pysyä koossa. Ehkäpä yhtenäisyys johtuu siitä, että Stills soittaa yksin melkein kaikkia soittimia, mutta kyllä kaiken kruunaa tuo äänien yhteen soivuus, jota on vaikea uskoa, jollei kuule. Stillsin vähän karkea, mutta kuitenkin yllättävän herkkä ääni, Nashin korkea, hieman makea ja Crosbyn joko jylhä tai herkkä melodinen ääni saavat aikaan ennen kokemattoman syvyyden jota on mahdoton vastustaa. Kiekolta lohkaistu single "Marrakesh Express", Nashin iskelmävoittoinen sävelmä nousi jopa listoille, vaikkakaan piisi ei edusta kiekon huippua, onpahan vaan mukava ralli. ”Suite: Judy Blue Eyes”, Stillsin kuulemma Judy Collinsille säveltämä kappale avaa älpeen hienosti moniosaisine säkeistöineen ja kauniine sanoineen. Pidän kyllä parempana hieman raaempaa ”Woodstockilta” löytyvää versiota, joka osoittaa ettei kukaan ole erehtymätön.

Samoin ”Woodstockilla” oleva versio ”Wooden Shipsistä” on lyömätön, siksi vahvaa soittoa kuullaan konsertissa. Jefferson Airplanen versio jää myös kauas taakse. Kaikki albumin piisit ansaitsisivat erityismaininnan, mutta riittäköön kun sanon, että yhdenkään kodin ei pitäisi olla ilman tätä määrättyä levyä. Valtavaa! No niin, rauhoitutaanpas hieman ja kerrotaan eteenpäin. Totta kai sankarimme halusivat lähteä esittämään ainutlaatuista musiikkiaan myös lavalla ja siksi olikin bändiä laajennettava. Stillsille muistui mieleen vanhan kaveri Buffalo Springfield -ajoilta, Neil Young, joka oli juuri saanut levytettyä oman mestariteoksensa ”Everybody Knows This Is Nowhere”. Niinpä Young sai kutsun ja päätti välittömästi liittyä mukaan, olivathan kyseessä suuremmat rahat kuin hän yksinään olisi pystynyt hankkimaan. Kun vielä mukaan saatiin basistiksi nuorukainen nimeltä Greg Reeves, oli ensimmäinen superyhtye syntynyt.

Ensimmäiset esiintymiset tehtiin heinäkuun lopulla -69 ja suosio oli heti alusta alkaen mahtava. Noihin ensimmäisiin esiintymisiin kuului Woodstockin festivaalit, joista tehdyllä dokumentilla voidaan bändiä kuulostella. Ja eipä hassummalta kuulostakaan. Kolme kitaristia, joista kaksi on kehittynyt todellisiksi instrumenttiensa mestareiksi, vahva rumpali sekä mielikuvituksekas basisti yhdistettynä tuohon jäljittelemättömään laulusoundiin on melkein liikaa.

Déjà Vu

Kiertueen jälkeen oli selvää, että uudella kokoonpanolla täytyi saada myös jonkunnäköinen dokumentti aikaan yhteenliittymän tuonaikaisesta äännähtelystä. Aikaa käytettiinkin studiossa lähes 800 tuntia, että soundit olisi saatu mahdollisimman puhtaiksi ja edustaviksi. Lopputulos onkin äänen laadussaan ja soiton puhtaudessaan ennenkuulumatonta. ”Déjà Vu” (SD 7200/K 50001) ei kuitenkaan yllä edeltäjänsä tasolle puhuttaessa kokonaisuudesta ja yhtenäisyydestä. Piisit jakautuvat selvästi eri säveltäjien kesken kaikkien saadessa kaksi kappaletta vinyylille sekä Youngin ja Stillsin vielä yhden yhteisen. Stillsin ”Carry On”, joka aloittaa levyn on varsin vahva osoitus miehen säveltämiskyvystä sisällyttäen monta eri osaa, joista heikompi kaveri olisi väsännyt kappaleen kustakin. Tyypillinen Stillsmäinen bassokielillä soitettu soolo antaa kappaleen loppuosalle tuollaisen rauhoittavan tunnelman alun tiukan yhteissoiton jälkeen. Sanoista yksi rivi on suoraan ”Last Time Aroundilla” olleesta ”Questionista”. Lyhyt akustinen ”4+20” on vain tavallinen ralli miehen iästä. Piisin on muuten Vesa-Matti Loiri esittänyt instrumentaaliversiona älpeellään, yllätys yllätys, ”4+20”. ”Déjà Vun” kappaleista voisi jokaisesta erikseen pitää puolen tunnin luennon, mutta jätän sen kuitenkin ajan ja tilan puutteen vuoksi toistaiseksi ja tyydyn vain näihin hajahuomioihin.

Heti kun olet saanut hankituksi seurueen edellisen kiekon, on sinun parasta aloittaa kiivas lapsilisän tai eläkkeen säästäminen, sillä tämä nyt kyseessä oleva älpee on kyllä tiukasti mukana kaikkien aikojen parhaan älpeen tittelistä kilpailtaessa. Ei löydy heikkoa raitaa, ehkä Nashin kappaleita voisi taas syyttää liiallisesta makeudesta, mutta se on jo hiusten halkomista. Tämä pieni kylälehti Billboard valitsi älpyn vuoden ykköslevyksi, joten en nyt tässä ihan läpi päähäni puhu. Ota rahasi ja juokse.

Huhtikuussa -70 ilmestyneen meisterwerkin jälkeen teki bändi tiukasti töitä kiertueillaan, jotka alkoivat kolmen kuukauden hiljaiselon jälkeen. CSN&Y:stä oli tullut yksi maailman suosituimpia kokoonpanoja ja se alkoi pian näkyä myös ulospäin. Kaikkien ja varsinkin Youngin ja Stillsin erimielisyydet alkoivat taas puhjeta avoimiksi väittelyiksi. Nämä ristiriidathan olivat olleet ratkaisevia myös Buffalo Springfieldin hajoamisessa, joten vanhat kaunat alkoivat taas nousta esiin. Kiertue tehtiin kuitenkin loppuun ja siitä saatiin aikaiseksi kaksilevyinen kansio nimeltä ”Four Way Street” (SD 2-902/K 6003). Vaikka bändi virallisesti oli hajonnut jo elokuussa -70, saatiin kansio ilmoille vasta seuraavan vuoden helmikuussa. Kokoonpanossa oli rumpali vaihtunut Johnny Barbataksi Turtleseista ja basistiksi oli tullut Calvin Samuels.

Nelisuuntainen tie jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen on akustinen ja toinen todella sähköinen. Stillsin osuus akustisesta osasta jää kovin kevyeksi kaikkine poliittisine puheineen ja ensimmäistä kertaa hän saa olla altavastaajana jopa Nashin kappaleiden onnistuessa paremmin. Sähköisestä puolesta on vaikeampi sanoa mitään, sillä se koostuu pääasiassa pitkistä kitarataisteluista Youngin ja Stillsin väillä eikä itse kappaleilla ole oikeastaan merkitystä. Stillsin akustisia kappaleita ovat ”Suite: Judy Blue Eyes”, noin minuutin pätkä siitä; ”Love The One You're With” ja ”49 Bye Byes” sekä sähköinen ”Carry On”. ”Four Way Street” jäi siis viimeiseksi näytteeksi tämän ensimmäisen superyhtyeen työskentelystä ainakin toistaiseksi, sillä huhujen mukaan nauhalla on erinäisiä yrityksiä uudeksi mestariteokseksi, äänitettyinä vuotuisten kokoamisyritysten aikana.

Love The One You're With

Stephen Stills ryhtyi sooloyrittäjäksi CSN&Y:n hajottua ja hänen kyllästyttyä kaikkiin suuresta ryhmästä aiheutuneisiin hankaluuksiin; varsinkin valtataisteluun Neil Youngin kanssa. Oikeastaan tämä yksityisyrittäminen oli alkanut jo aikaisemmin, helmikuussa -70, jolloin CSN&Y:n ensimmäinen kiertue oli päättynyt Lontooseen. Sankarimme oli silloin jäänyt tuohon Britannian pääkaupunkiin tarkastelemaan paikallista musiikkikulttuuria eikä malttanut pysyä poissa levytysstudioista, vaan levytti ensimmäisen sooloalbuminsa näitten supermuusikkojen avustuksella. Studiosta löytyivät Stillsin kanssa mm. Jimi Hendrix, Eric Clapton, John Sebastian, Calvin Samuels, Rita Coolidge sekä tuhansia muita. Kyllähän tuolla joukolla saa aikaan jo vaikka mitä, joten turhaan ei ”Stephen Stillsiä” (SD 7202/K 40341) ole pidetty hänen parhaana soolosuorituksenaan.

Varsin vahvaa jälkeä löytyykin kiekolta, varsinkin nimekkäitten avustajien kansoittamilta raidoilta. Tuntuu vähän siltä, että Stills olisi ylittänyt itsensä yrittäessään pysyä muiden muusikoitten tasolla. No, tiedä häntä mutta kyllä ”Cherokee”, ”Old Times Good Times” sekä ”Go Back Home” ovat vahvaa tavaraa, varsinkin viimeksi mainitun piisin sisältämä Eric Claptonin kitarointi on varsin terävää. Kaunis ”To A Flame”, jossa Ringo soittaa rumpuja, on levyn kohokohtia singlenäkin julkaistun ”Love The One You're Within” ohella. Tuo viimeksi mainittu kappale on saanut aikaan sen, että Stillsiä on alettu syyttää pukkimaisuudesta ja liiallisesta itsensä esiin nostamisesta. Kyllähän se totta onkin, että liiallinen määräileminen ja johtajana oleminen eivät oikein sovi tuonne leppoisten muusikoitten piiriin, mutta rajansa kaikella syyttelylläkin.

Joo, tässä aikajärjestyksessä mentäessä olisi seuraavana vaiheena toisen CSN&Y:n kiertueen päättäminen ja sankarimme paluu takaisin Lontooseen, josta hän oli ostanut itselleen Ringon entisen talon. Mukanaan Stills toi perustamansa yhtyeen, jossa soittivat Calvin Samuels ja Dallas Taylor vanhasta kokoonpanosta sekä Paul Harris keyboarseja ja Stephen Fromholz kitaraa. Mukana olivat myös nuo kuuluisat Memphisin torvet. Stephen Fromholz oli aikaisemmin ollut yhtyeessä nimeltä Frummox eikä viihtynyt Stillsin kanssakaan kauaa, vain yhden kiertueen ajan. Hän on muuten aivan hiljattain julkaissut sooloälpeen. Memphis Hornsitkin olivat vain mukana tuolla mainitulla kiertueella sekä sitä ennen Lontoossa ja Criteriassa äänitetyllä kiekolla. ”Stephen Stills 2” (SD 7206/K 40249) sai edeltäjäänsä huomattavasti heikommat arvostelut lähinnä sekavuutensa vuoksi. Ja niinhän se onkin, mitäpä noitten mahtavien kriitikoitten arvosteluja menisi muuttamaan. Jäähän siitä pakostakin hieman ikävä kuva, kun akustista kappaletta seuraavat valtavat torvisovitukset ja päinvastoin. En nyt kuitenkaan olisi noin pessimistinen musiikin suhteen, sillä kyllä kiekolta löytyy useita hienoja hetkiä. Rokit ”Marianne” sekä ”Nothing To Do Today” ovat varsin rajuja. ”Nothing To Do Today” juontaa muuten juurensa noista ensimmäisistä oppitunneista Fred Neilin kanssa. ”Change Partners” ei tee hyvää Stillsin maineelle naisten miehenä, pikemminkin päinvastoin. ”Ecology Songia” Stills esitti vielä monta vuotta jälkeenpäinkin keikoilla, vaikka piisi ei musiikillisesti mikään kuuma ollutkaan.

Manassas

Studiossa täytyi uuden kokoonpanon viettää huomattava määrä aikaa ennen kuin saatiin valmista aikaan. Näiden neljän kuukauden kuluessa syntyi niin paljon materiaalia, että päätettiin tehdä tupla-älpee. Levyn valmistuttua joutui Stills polvileikkaukseen eikä pystynyt keikkailemaan, joten poikamme harjoitti Manassasta kotonaan Englannissa. Maaliskuussa oli jalka jo siinä kunnossa, että sillä uskalsi tehdä ensimmäiset esiintymiset. Levykin ilmestyi aikanaan, toukokuussa 1972, jolloin bändi oli laajalla maailmankiertueella, esiintyen Euroopassa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. ”Stephen Stills Manassas (SD 2-903/K 60021) on niin valtavan hieno levy, että ensimmäiset kuuntelukerrat menevät pelkästään kaikkien muusikoitten yhteensoiton ihastelemiseen ja vasta vähitellen alkaa huomata erillisiä kappaleita ja yksityiskohtia. Ainakin tämän kirjoittaneelle on tämä nimenomainen kaksoispuriste Stillsin luomiskaaren ehdoton huippu tähän mennessä.

Jokaiselle levypuolelle on annettu oma nimensä ja jokaisella puolella on musiikkityylinsä. Ykkössivulla on teemana lattarirytmit sekoittuneena rokkiin. Ei kuitenkaan mitään Santanan ilmavaa ja kevyttä vaan tiukkoja sovituksia, jotka salpaavat hengen joka kerta kun kuulee ne. Varsinkin "Song Of Love" sekä "Both Of Us (Bound To Lose)" ovat niin kovaa tavaraa, että haluaisi muidenkin pääsevän osalliseksi siitä. Kakkosella yhteisenä nimittäjänä on country. Tätä puoliskoa varten hankittiin nämä lentävät veljekset mukaan eikä turhaan hankittukaan, sillä niin mahtavaa on meno, etten moista muista kuulleeni tuohon aikaan. On mahdotonta nimetä jotain erityistä piisiä muita paremmaksi, siksi korkea on taso kautta puoliskon.

Tuolta kolmannen puolen vaiheilta löydämme kokoelman kevyintä antia. Kevyt tässä yhteydessä tarkoittaa kevyttä soitantaa eikä kevyttä musiikkipuolta, jota joku ilkeämielinen olisi odottanut. No way, brother! Tämän siivun lopusta löytyy kappale "The Love Ganster", jossa toisena säveltäjänä esiintyy Rollareitten Bill Wyman. "Kivi" soittaakin bassoa useissa älpyn kappaleissa, sillä Calvin "Fuzzy" Samuels myöhästyi vähän sessiosta, mitä nyt pari kuukautta. Joo ja sitten tuo viimeinen yhdistelmä, nimeltään "Rock & Roll Is Here To Stay". Nyt taas joku luulisi, että Stills on mennyt hittimään jo aikoja sitten loppuun kulutettuja runkkuja mutta niinhän ei suinkaan ole asia, vaan kyllä kaikki kappaleet ovat ihan ikiomia ja ennen kuulemattomia. Tämä viimeinen puoli jää kaikesta huolimatta heikoimmaksi, sillä vain neljä kappaletta on löytänyt tiensä urille, joten Stills joutuu levittämään itsensä hieman liian ohuelti, jotta kestävää kokonaisuutta olisi saatu aikaan. Mutta onhan sitä jo tuossakin kansalle ihmettelemistä, kunhan vain pääsisivät kuuntelemaan.

Pyydän nyt hieman anteeksi, sillä tuo kone pääsi ryöstäytymään käsistäni ja aloittamaan tuota sille niin tyypillistä kohellustaan, mutta kerrankin olen samaa mieltä sen kanssa tämän albumin loistavuudesta. Oopiumia kansalle. Samanaikaisesti kiekon ilmestymisen aikaan oli bändimme pitkällä kiertueella, jonka päätyttyä mentiin taas studioon aikeena tehdä jatkoa tuolle yllä pystyyn kehutulle äänitteelle. Seurauksena oli "Down The Road" (SD 72501 K-40440) joka löysi tiensä ihmisten pällisteltäväksi tammikuussa 1973. Oli tainnut tuon tuplan ja kiertueen teko ottaa kovin rankasti päälle, siksi eritasoiselta kuulostaa tekele edeltäjäänsä verrattuna. Soitossa ei itsessään ole mitään vikaa, sillä löytyyhän avustajakaartista mm. Joe Walsh, Bobby Whitlock sekä Sidney George, joka jo "Stephen Stillsillä" oli osoittanut lahjansa puhaltimien käsittelyssä. No missä muualla vika sitten voi olla, jos kerran ei soitossa? Tietysti kappaleissa, jotka ovatkin melko mitäänsanomattomia. Ainoastaan nimikappale, nopea country "Do You Remember The Americans" sekä "City Junkies" ovat yhtään mieleen jääviä. Täytyykin ihmetellä albumin saamaa hyvää arvostelua, ovatkohan kriitikot vain tuplan aiheuttamasta kunnioituksesta hyväksyneet vastaan panematta "Down The Roadin"?

Tietä pitkin jäikin Manassaksen viimeiseksi teoksi, sillä Stills hajotti bändin useastakin eri syystä. Pienin ei tietenkään ollut kiertueiden rasittavuus eikä "Down The Roadin" heikko taso. Pääasiallisena syynä oli kuitenkin vasta löydetty avioelon ihanuus ja halu soittaa välillä myös muiden pelimannien kanssa. Tähtemme oli ollut kuuluisa kiihkeästä elämänrytmistään, joka vaati myös huomattavan summan rahaa, ja halusi vaihteeksi vakiintua aloilleen. Vaimokullan nimi oli Veronique Sanson, ranskalainen säveltäjä/laulaja, joka itsekin on levyttänyt musiikkiaan Elektralle. Avioliiton satamaan purjehdittiin maaliskuussa 1973 ja kuherruskuukautta kestikin varsin pitkään, lähes puoli vuotta. Sen jälkeen alkoi veri vetää taas soittamisen pariin eikä bändin perustamiselta vältytty. Muusikkoina olivat tällä kertaa Kenny Passarelli Joe Walshin Barnstormista, rumpali Russ Kunkel studiosta, Joe Lala Manassaksesta, Donnie Dacus Yellow Paygesista sekä Jerry Aiello Pasific Gas & Electricistä. Ehdittiinpä tehdä pieni kiertuekin seuraavan kuunkierron alussa.

Maaliskuussa -74 äänitettiin kaksi keikkaa Chicagossa ja säilöttiin tulevaa tarvetta varten. Tarve ilmaantuikin, kun levytyssopimus Atlanticin kanssa meni umpeen seuraavan vuoden kesällä. Tällöin Stills oli velkaa entiselle levy-yhtiölleen vielä yhden äänitteen verran ja päätettiin julkaista tuo purkitettu konsertti. Päivänvalon levy näki joulukuussa -75, puolitoista vuotta taltioimisensa jälkeen, joten helposti erehtyy luulemaan kansiota rip-offiksi, jolta se kyllä vähän kuulostaakin. "Stills Live" (SD 18156) jakaantuu "Four-Way Streetin" tapaan kahteen osaan, akustiseen, jossa Stephen yksin viihdyttää yleisöään, sekä sähköiseen, bändin kanssa soitettuun. Akustinen puoli onnistuu paremmin kuin liian löysästi sovitettu sähköinen äänenmuodostus, vaikka ainoa soitin solistin oman äänitorven ohella on yksi ainoa kitara. "Change Partners" sekä "4+20" seuraavat melko tarkasti esikuviensa suuntaviivoja ollen melkein identtisiä alkuperäisten esitysten kanssa. Fred Neilin "Everybody's Talkin At Me" on oikein miellyttävä myös Stillsin esittämänä, paremminhan se tunnetaan Nilssonin esittämänä "Midnight Cowboystä". Sitävastoin traditionaalinen "Crossroads" sekä isäpappa Berryn "You Can't Catch Me" ovat todella korneja.

Sähköinen puoli on kokonaisuudessaan suhteellisen karmiva kokemus, joten en sen enempää kajoa sen sisälmyksiin. "Wooden Shipseistä" sekä "Jet Stetistä" on olemassa sen verran vahvat versiot, että niiden ylittäminen olisi vaikeaa kokeneemmallkin kokoonpanolle saati sitten vasta hiljattain yhteentulleille muusikoille. Sama pätee myös "Special Caren" suhteen, tosin alkuperäinenkään versio ei ollut mikään mestarinäyte, mutta tämä alittaa riman vielä komeasti. Ainoa onnistunut styke on "Four Days Gone", jolla kaikki onnistuu komeasti. Alkuperäinenkin "Last Time Aroundin" versiokin ohitetaan vielä runsaasti ilmaa väliin jättäen. No niin, melko masentava esitys, jota ei parhaalla tahdollakaan voi suositella kuin kaikkein paatuneimmille diggareille, ja meitähän ei montaa ole.

Kun tulen mieheksi...

Konsertin järjestäjät olivat jo pitempään yrittäneet saada CSNY:tä uudestaan kokoon herättääkseen kansan mielenkiinnon ulkoilmakonsertteja kohtaan, jotka olivat alkaneet tulla yhä jokapäiväisemmiksi. Niinpä tarvittiin todella kovia nimiä keräämään suuria massoja kokoon puhdistettaviksi rahoistaan. CSNY:n reunion-kiertue kesällä -74 osoittautui tällaiseksi vetonaulaksi, kun myös muusikkomme tarvitsivat tuohta pystyäkseen rahoittamaan yksityiset hankkeensa. Ensin kierreltiin Amerikan mannerta pitkin ja poikin esiintyen vain suurimmilla areenoilla ja kaikki huipentui Lontoon Wembleyllä järjestettyyn mammuttikonserttiin jonka muita vetonauloja olivat Jesse Colin Young, Sand, Joni Mitchell ja sadattuhannet katselijat. Stills onkin sanonut CSNY:n kiertueista, että ensimmäinen oli musiikin takia, toinen naisten ja kolmas rahan vuoksi tehtyjä. Yritettiinpä taas myös levyttää uutta yhteistä äänitettä, mutta eipä tuosta sen valmiimpaa tullut kuin aikaisemminkaan ja CSNY hajosi toistaiseksi viimeisen kerran.

Sankarimme omassa, "Stills Liven" levyttäneessä kokoonpanossa tapahtui kiertueen jälkeen vaihteeksi muutoksia. Russ Kunkel lähti takaisin studioon, Kenny Passarelli Elton Johnin bändiin ja muut rämpyttäjät pysyivätkin sitten ennallaan. Uusi yhdistelmä näyttääkin sitten seuraavalta: kitara ja laulu, itse maestro, perkussiot Joe Lala, rummut Ronald "Tubby" Ziegler, basso George "Chocolate" Perry, kitara ja laulu, Donnies Dacus, keyboardsit Jerry Aiello sekä alussa kitarassa ja laulussa Rick Roberts. Viimeksi mainittu perusti kuitenkin oman Firefall-kokoonpanonsa, joten vaikutukset jäivät vähäisiksi. Yllämainittu remmi kasaantui maaliskuussa 1975, jolloin aloitettiin myös älppärin valmistelu, kuinkas muuten. "Stills" (PC 33573/ S 69146) ilmestyikin uudelle (siis Stillsille uudelle) CBS-Ievymerkille kesäkuussa samaa vuotta. Tekele oli yllättävän kypsä ottaen huomioon bändin suhteellisen nuoren ikäkoostumuksen, mutta niinpä soittajat eivät olleetkaan mitään eilisen teeren poikia. Sisältääpä levy yhden uuden Stills-klassikonkin "Love storyn" muodossa. Hieno ja rauhallinen sävel sekä melkein kaikki soittimet maestron itsensä soittamina muodostavat parhaan kokonaisuuden sitten Manassaksen kultaisten aikojen.

Kappaleiden krediittejä lukiessa saa älpystä kuvan, että se olisi tehty kovalla kiireellä uuden levy-yhtiön mainosvaltiksi, sillä niin hajanaiselta näyttävät eri kappaleiden muusikot. Löytyypä joukosta yksi jo armon vuonna 1971 Lontoon sessioissa äänitetty piisi, " As I Come Of Age", jossa Ringo "To A Flamen" tapaan soittaa rumpuja, muutenkin se on hyvin edeltäjänsä kaltainen. Rokkeja sieltä parhaasta päästä ovat "Cold Cold World" sekä "Shuffie Justa As Sad", "To Mama From Christopeher And The Old Man" on isin ja huhtikuussa edellisenä vuonna syntyneen Christopherin kunnianosoitus äiteelle. Youngin "New Mama" saa aivan erilaisen kohtelun kuin omalla "Tonight's The Nightillaan”, eikä mitenkään halvenna sitä. Niinpä niin, taas uusi todiste muusikkomme luomiskyvystä oli löytänyt tiensä ihmisten ilmoille.

Laiton Stills

Tähän mennessä viimeinen soolokiekko Stillsiltä on viime kesänä (1976) ilmestynyt ”Illegal Stills” (PC 34148), joka seuraa melko tarkasti edeltäjänsä ”Stillsin” suuntaviivoja. Tuntuu vain vähän siltä, että pientä taantumista tai kaavoihin kangistumista on tapahtunut. Ennen omaperäiset rokit ovat nykyään melko identtisiä toistensa kanssa. Niinpä uuden kiekon ”Circlin”, ”Buyin' Time” ja ”Midnight In Paris” käyttävät liikaa toisiaan muistuttavia kertosäkeitä, jotka puolestaan ovat melkein suoria kopioita ”Stills”-älpyn ”Turn Back The Pagesista”. Samoin tuntuvat mieheltä ideat hieman loppuneen kesken, sillä nyt Donnie Dacus, Kenny Passarelli, Veronique Sanson ja Neil Young (”The Loner”) saavat nimensä säveltäjälistaan. Saapa Donnie Dacus laulaa luikauttaakin yhden piisin.

Parhaita hetkiä ovat sodanvastainen, varsin vakuuttava ”Soldier”, nättiä akustista kitarointia sisältävä ”Closer To You” sekä ”Different Tongues”, jotka pelastavat mitä pelastettavissa on. Jotain kiekosta sanoo jo sekin, että muiden albumien kanssa on täytynyt käyttää aikaa niihin sisälle pääsemiseksi, mutta tämä sen kuin laimenee vanhetessaan.

Sitten seuraakin Neil Youngin kanssa tehty Stills-Young -bändille krediteerattu ”Long May You Run” (MS 2253/K 54081). Bändiin on kansissa ilmoitettu kuuluneeksi Joe Vitale, George Perry, Jerry Aiello ja Joe Lala, jotka jäävät turhan nimettömiksi kahden kilpakumppanin varjossa. Täytyy heti myöntää, että kyllä Stills selvästi jää altavastaajan asemaan. Toisaalta on vähän vaikea mennä vertailemaan kavereita ja heidän aikaansaannoksiaan keskenään, siksi eri suuntiin kummankin musiikki on kehittynyt. Young pysyttelee edelleenkin varsin tavanomaisella, mutta vakuuttavalla country-rock-linjalla kun taas Stills on siirtynyt varsin kauas vanhoista folk- ja rock-juuristaan.

Loppu (vihdoinkin!)

Olihan se selvää, että vielä kerran piti ainakin Crosby, Stills ja Nash koota uudelleen tuohta tekemään. Katsotaan nyt sitten, kuinka kauan Neil Young malttaa olla syrjässä kavereitten hommista. CSN:ltä on ilmestynyt samanniminen älppykin, ”CSN” (SD 19104/K 50369), joka ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä ole niin huono kuin muualla on annettu ymmärtää. Ehkäpä olen hieman kaavoihini kangistunut, mutta kummasti tuo äänten yhdistelmä kohentaa mielialaa. Vai että vanhat pierut eivät koskaan kuole, he vain haihtuvat pois! Kaikkea kanssa. Sen sijaan Atlanticin julkaiseman ”Still Stills” -kokoelman voitte aivan huoleti unohtaa, sillä kovin heppoisen kuvan raidat antavat maestrosta. Yhteyksistään nostettuina ne eivät tee lähteilleen yhtään oikeutta.

Ja ”Love The One You're With!” huudahtaen nousi sankarimme uskollisen ratsunsa selkään ja ratsasti kukkulan takaa heijastuvien viimeisten auringonsäteiden loisteessa uusiin seikkailuihin musiikin ja muusikoitten alati muuttuvassa maailmassa.