Rockvuonna 1989 juhlittiin kahden vanhan maestron paluuta. Bob Dylan julkaisi Oh mercyn ja Neil Young Freedomin. Kumpikin levy nostettiin klassikkoalbumien kunniakaappiin.

Bob Dylan pärjäsi 1980-luvulla varsin hyvin. Viiden lp:n Biograph-kooste (1985) vei Dylanin perusohjelmiston listoille. Uudetkin levyt olivat kuunneltavia, Infidels (1983) jopa puhdasta mielihyvää. Neil Young sen sijaan lähestulkoon turmeli kovan maineensa lauluntekijänä ja aitojen tunteiden liikuttajana, siksi vaisua ja hapuilevaa musiikkia hän pitkin 80-lukua loi.

Voidaan sanoa, että Freedomilla Neil Young on vuosikymmenen harhailun jälkeen jälleen oma itsensä. Hän palaa 1970-luvulla hyväksi koettuihin muotoihin ja tunnelmiin. Musiikki on tuttua Youngia, monipuolinen sekoitus folk-balladeja ja voimarockia. Raameiltaan Freedom on kuin American stars'n bars ( 1977) tai Rust never sleeps (1979). Tutusta ja turvallisesta tyylistä kumpusi kuitenkin eläviä lauluja. Young rohkeni pistää taas persoonansa peliin.

Ja jatkoa seurasi. Young kutsui kehiin hoviyhtyeensä Crazy Horsen ja teki Zumaan (1975) rinnastuvan oivallisen siirron, Ragged Gloryn (1990). Lopullisen niitin iski Weld ja sen laajennettu painos Arc-Weld (1991), jotka ovat Neil Youngin kipinöivän kuumaa kitaranrevitystä ja Crazy Horsen rujoa rappausta kauneimmillaan. Meininki konserttilavalla on vapauttavaa hurmosta.

Harhailua 1980-88

Rust never sleepsin avaavassa My my, hey hey -kappaleessa Neil Young laulaa (Sex Pistolsiin ja Johnny Rotteniin viitaten) "It's better to burn out than it is to rust" - parempi leimahtaa kerran väkevään liekkiin kuin ruostua hitaasti turvallisissa kuvioissa. Neil Young ei itse kyennyt elämään muotoilemansa iskulauseen mukaan. Hänen ilmaisunsa ruostui 80-luvun alkaessa ja - siltä vaikutti - henki paloi karrelle.

Youngin 70-luvun tuotannon päättävän Live rustin (1979) yltäkylläisiä emootioita diganneelle Hawks & doves (1980) oli suorastaan kiusallisen vaisu levy. Vaihtelevin kokoonpanoin tehdyn Hawks & dovesin rockaukset ovat hätäisiä luonnoksia ja akustiset balladit aneemisia. No, tämän saattoi vielä ohittaa työtapaturmana, olihan Young sentään tehnyt niin kovia juttuja. Mutta usko alkoi horjahdella, kun Reactorkaan (1981) ei torjunut Youngin musiikkiin hiipinyttä ruostetta. Reactor oli yritys toistaa Rust never sleepsin ja Live rustin voimakitaroinnit. Youngilla ei vain ollut mitään sanottavaa. Äärimmilleen tylsyyden estetiikka vietiin 9-minuuttisessa T-bone -muhennoksessa, jonka ainoa hokema on: "Got mashed potatoes/Ain't got no t-bone."

Nämä albumit kuulostivat vielä Neil Young -levyiltä. Seuraavien tekijä alkoi olla "kuka tahansa". Trans (1982) parodioi modernia teknopoppia ollen itse tylsähköä sellaista. Everybody's rockin' (1983) esittelee rockabilly/rock'n'roll-kehäraakin. Old ways (1985) soi punaniskakantria; Neil Youngin kaverina on mm. Waylon Jennings. Landing on waterilla (1986) Young kokeili ilmeen modernisointia. Levyn tuotti Danny Kortchmar, joka paria vuotta aiemmin onnistui erinomaisesti Don Henleyn Building the perfect beast -levyn kanssa. Kortchmar ei kyennyt tekemään vastaavaa temppua Neil Youngille.

Life (1987) Crazy Horsen kanssa ja itse tuotettuna toimi astetta paremmin, mutta vasta This notes for you (1988) valoi uskoa, että jotain parempaa oli tulossa. Vieläkään Neil Young ei esiintynyt kokonaan omana itsenään. This notes for you mukailee vanhoja, isoja rhythm and blues -yhtyeitä ja tavoittelee lauantai-illan klubilatausta. Siksi Freedom tuntui kuin pitkän tauon jälkeiseltä come back -levyltä.

1960- ja 70-luvun tuotannosta

Kuten sanottu, Freedom, Ragged glory ja Weld ovat vanhan kertausta positiivisessa ja luovassa mielessä. Ne ovat myös houkutelleet ottamaan Youngin perustuotannon uusiokäyttöön.

Neil Youngin 1960-luvun lopun ja 70-luvun levytykset ovat tyylillisesti vaihtelevia ja sen myötä epätasaisia (parhaimman läpileikkauksen tarjoaa toistaiseksi vuoden 1977 kokoelma, kaksois-cd Decade). Kuten Dylan myös Young teki levyjään impulsiivisesti. Suunnanmuutokset olivat nopeita ja ennustamattomia, mikä vain vahvisti myyttiä itsellisestä, omin aivoin ajattelevasta ja aidosti tuntevasta taiteilijasta.

Vuonna 1972 ilmestynyt pehmeäsävyinen kantripop-albumi Harvest oli Neil Youngin läpimurtolevy; se taitaa edelleen olla hänen myydyin levynsä. Sitä olivat edeltäneet soolodebyytti Neil Young (1969) - joka oli vielä kiinni Buffalo Springfieldin folkrockissa ja monikerroksisessa äänitystekniikassa - Neil Young & Crazy Horse avaus, erinomainen rocklevy Everybody knows this is nowhere (1969) ja Youngin oikea kypsyysnäyte lauluntekijänä, After the goldrush (1970).

Tähteys ei kuitenkaan Youngia inspiroinut - näin hän antoi ymmärtää. Decade-kokoelmalla Young purkaa sydäntään: "Heart of gold put me in the middle of the road. Travelling there soon became a bore so I headed for the ditch. A rougher ride but I saw some more interesting people there." Young tunsi olonsa kotoisammaksi satojatuhansia myyvänä kulttirokkarina kuin miljoonia myyvänä popparina.

Harvestia seurasivat omaelämäkerrallinen elokuva Journey through the past ja sen sekava soundtrack (1972), synkeä, rupinen livelevy Time fades away (1973), yhteiskuntakritiikkiä tapaileva On the beach (1974) sekä juoppolauman kollotus Tonight's the night (1975). Tonight's the night syntyi reippaahkon ottamisen lomassa huumeisiin kuolleita kavereita muistellen. Levy on pitkälti studiolive: äänet särkyvät ja mokat kuuluvat, mutta fiilis tuntuu sydänalassa.

Tonight's the night meni ilmeisesti riittävän kauas Harvestin leppeästä laukasta. Kokeilut saivat jäädä. Zuma (1975), American Stars & bars (1977), Comes a time (jälleen kantria ja folkia, 1978) sekä punk-retoriikkaa onnistuneesti lainailleet Rust never sleeps ja Live rust olivat kuin palkitsevia namupaloja vannoutuneille Young-kuuntelijoille.

Neil Young sivurooleissaan

Parikymppinen Neil Young muutti vuonna 1966 kotimaastaan Kanadasta Yhdysvaltoihin, suuntasi Los Angelesiin, jossa tapasi Stephen Stillsin. Youngin ja Stillsin sekä Richie Furayn kasaamasta Buffalo Springfieldistä tuli kantrirockin pioneeri ja lyhyestä elinkaarestaan huolimatta saundillisesti tärkeä vaikuttaja. Young sävelsi Sprinfieldille komeita lauluja, joista tälle kokoelmalle on poimittu parhaimmisto: Mr.Soul, On the way home, Nowadays Clancy can't even sing, Broken arrow, I am a child ja Expecting to fly.

Aikansa superyhtyeessä Crosby, Stills, Nash & Young Neil Young esiintyi sivuroolissa. Bändin saundia hallitsi selkeästi CSN-trio. Yhteistyö jäikin lyhytaikaiseksi. Roolin pienuutta kompensoi tosin sanomisen painokkuus. Youngin biisit Deja vulla, Helpless ja Country girl, ovat levyn parhaimmistoa.

80-luvun lopussa rockin entisiä rnegabändejä kasattiin kilvan reunion-levytyksiin ja comeback-kiertueille. Crosby, Stills, Nash & Young onnistui omassa osuudessaan kohtuullisen hyvin, mutta Arnerican dream ei lopulta yhdistänyt nelikkoa sen enempää kuin Deja vu. Neil Youngilla alkoivat olla systeemit selvillä Freedom-levyä varten.

Neil Young ja Stephen Stills olivat tukkanuottasilla jo Buffalo Springfiddin aikana. Epäilemättä viha - rakkaus -suhde jatkui CSN&Y:ssä. 70-luvun puolivälissä oli aika taas kypsä uudelle yritykselle. Levystä tuli hyvä, musiikillisesti tasapainoinen. Konserttilavalle herrat eivät sitten enää yhtäaikaa mahtuneetkaan.

Neil Young -levyt

1969-1979

1980-88

1989 -