Vihdoinkin!

Kenenkään tulosta - tai tähän asti tulemattomuudesta - Ruisrockiin ei ole kuunaan hehkutettu niin kuin Neil Youngin. Peitsentaitantaa on riittänyt ties millaisiin spekulointeihin asti. Ne saavat nyt loppua: Neil Young ottaa Ruisrockin heti alkumetreillä, perjantaina, haltuunsa. Ja osoittaa samalla, että ihmisen, joka ei pidä Neil Youngista, ei välttämättä tarvitse olla huono ihminen - hän on vain väärässä.

Muistuma kesältä 1977: Istun matkaradio-tyyppisen äänentoistolaitteen lähettyvillä. Radiosta alkaa ohjelma ”Viikon pop-lp”. Kuuntelen puolihuolimattomasti juontajan jorinoita. Yhtäkkiä teini-ikäinen pää räjähtää. Kliseeksi muuttuakseni: sen hetken jälkeen moni asia ei ollut entisensä. Kuuloelimistä oli syöksynyt sisään Like A Hurricane, American Stars'n'Bars -levyn sittemmin niin legendaariseksi muodostunut teos.

Neil Young oli jo tuolloin yli kolmikymppinen veteraani. Marraskuussa 1945 syntynyt Young pani ensimmäisen bändinsä pystyyn niinkin varhain kuin vuonna 1960. Varsinainen nimiura alkoi vuonna 1966 Buffalo Springfieldin myötä. Jo silloin Youngin musiikin kaksi päälinjaa olivat nupullaan: niukkaeleinen akustinen Young ja vihaisempi särökitara-Young. Ennen 1970-luvun taitteessa alkanutta, yhä jatkuvaa soolouraa Young oli vielä neljänneksenä stemmatehdas Crosby, Stills, Nash & Youngissa, jota tuohon aikaan raskautettiin mm. nimikkeellä ”Amerikan Beatles”.

Mittava pätkä viime neljännesvuosisadasta on Youngilla kulunut Crazy Horse -yhtyeen kanssa. Yhtyeen alkutaival alkoi sikäli ohdakkeisesti, että 60-70-lukujen taitteen ruuhkainen highway to hell - tai stairway to heaven, ihan kuinka vain - sai kyydittäväkseen kitaristi Danny Whittenin. Whitten on juuri se mies, jonka muistolle Young teki koskettavan Needle and the Damage Donen. Kappaleen nimi kertookin olennaisen siitä tavasta, jolla Whitten siirtyi legendaosastoon. Whitten on muuten myös se mies, jonka käsialaa on Rod Stewartin tekemäksi monen luulema kappale I Don't Want To Talk About It.

Crazy Horse ei suinkaan ole ollut mikään Youngin vakitausta: vuosien mittaan Youngin tuotoksia ovat maestron taustalla toteuttaneet mm. Stray Gators, Santa Monica Flyers, The Shocking Pinks sekä Suomessakin Youngin mukana 1993 nähty Booker T. & The MG's ja viimevuotisen Mirrorballin yhteistyökumppani Pearl Jam - joka puolestaan oli Youngin lämppärinä tuolla Helsingin keikalla. Yhden-kahden projektin kokoonpanoja on Youngille kertynyt lisäksi pari tusinaa.

Siinä missä useimmat pitkänlinjan vielä mukana keikkuvat legendat ovat kulkeneet kapeahkoa polkua, on Young painaltanut kuusikaistaista molempia reunoja hipoen, joskus jopa ojassa käyden. Muistissa ovat jokaiselle Youngin uraa vähänkin seuranneelle varmasti 80-luvun alun seikkailut mm. konemusiikin (Trans) ja rockabillyn (Everybody's Rockin') parissa sekä kuluvan vuosikymmenen vastine Lou Reedin Metal Machine Musicille: Arc-Weld - kirskunaa, kolinaa ja pauketta.

Ja niin hämmästyttävältä kuin se tuntuu: Neil Youngin uuttakin (?) tulemista on kestänyt jo liki kymmenen vuotta. Sen voitaneen katsoa alkaneen jo 80-luvun lopulta, kun Young palasi musiikillisilta harharetkiltään takaisin kirskuvien kitarasoolojen pariin. Tuolloin monikin aiemmin ukon höyryhipiksi leimannut koki kääntymyksen, ja entisestä fanista tuli nykyinen. Muttei nyky-Youngkaan vallan kitararockin pariin ole malttanut jäädä: muiden muassa intensiivinen akustislive Unplugged ja yllättäväkin pastissi miehen parinkymmenen vuoden takaiseen countrypitoiseen Harvest-levyyn, Harvest Moon, paljastavat, että kaikki puolet Youngista ovat yhä tallella, paikoin entisestäänkin jalostuneina.

Neil Young ei koskaan liene sittenkään kuunnellut ensin levy-yhtiön markkinaosastoa ja vasta sitten itseään. Jos hyvältä tuntuu, täytyy tehdä. Ja nyt Youngista näyttää tuntuvan hyvältä soittaa lavalla Frank Sampedron (kitara), Billy Talbotin (basso) ja Ralph Molinan (rummut) kanssa. Helsingissä kolme vuotta sitten saimme edustavan best ofin, mutta kuka tietää, mitä Young keksii Ruissalossa?