Neil Young on jo 60-luvulta lähtien ollut kävelevä ristiriitapesäke, joskin hyvin suosittu sellainen. Hän on uransa aikana ehtinyt olla tärykalvoja koettelevia äänivalleja luova sekopää, lempeitä kantrilauluja esittävä vanhan liiton mies, psykedeelisen kauden hippi, folk-, fiftari- ja futurokkari ja ties mitä. Yksi asia on säilynyt entisellään: Young tekee aina hommansa juuri niin kuin hän haluaa.

Loppuvuodesta 56 vuotta täyttävä Neil Young saapuu kolmannen kerran Suomeen 1. heinäkuuta, jolloin hän esiintyy uskollisen Crazy Horse -bändinsä kanssa Helsingin Areenalla. Vanhasta kokemuksesta on helppo kertoa, että yleisön jakauma tulee olemaan poikkeuksellisen laaja: Young vetoaa niin vanhoihin musadiggareihin, kaftaanit Bossin pukuihin vaihtaneisiin ex-hippeihin, alle kaksikymppisiin metelibändien kannattajiin, kantrimiehiin... Kun Neil Youngista tykätään, hommaa ei jätetä puolitiehen. Youngille omistaudutaan.

Neil Youngin musiikkiura alkoi Kanadassa jo 60-luvun alussa, mutta tässä jutussa lähtöpisteeksi lasketaan Buffalo Springfieldin vuonna 1966 ilmestynyt debyyttialbumi. Buffalo ja Crosby, Stills, Nash & Young ovat omien otsikkojensa alla, samoin Youngin cd:nä yhä julkaisemattomat albumit ja muut pitkään huhutut julkaisut .

Lyhyesti sanottuna Neil Youngin ura on kulkenut vuosikymmenittäin seuraavasti: 1960-luvulla hänestä tuli kulttihahmo, 70-luvulla hän teki lähes poikkeuksetta klassikoita, 80-luku meni suurimmaksi osaksi harakoille (levy-yhtiö Geffen jopa haastoi hänet oikeuteen "epäkaupallisten levyjen tekemisestä!"), 90-luvulla hänet nostettiin uuteen arvoonsa mm. nuorempien metelibändien esikuvana, eikä tahti tunnu laantuvan uudellakaan vuosituhannella. Youngin nauttima kunnioitus on rockissa omaa luokkaansa.

Neil Youngin nasaaliääni, usein metallisesti kirskahtelevat sävelet ja tylsällä kirveellä veistetty ulkomuoto eivät ole omiaan tekemään hänestä jokapojan ja -tytön suosikkia tai Music Televisionin rotaatiossa viihtyvää artistia. Youngin matka on pitkä, mutkikas ja värikäs. Maailmasta tuskin löytyy yhtään Neil-fanaatikkoa, joka olisi valmis väittämään Youngin (levytys)uraa tasalaatuiseksi. Se ei ole tarkoituskaan. Katsotaan.

1969 LÄHTÖKUOPISSA

Jostainhan se pitää aloittaa, ja Young valitsi tien, jolla hän otti mahdollisimman paljon vastuuta itselleen. Buffalo Springfieldin parhaiden Young-sävellysten (Expecting to fly) kaltaisten teosten varjossa artistin soolodebyytti tuntuu turhankin heppoiselta, vaikka albumilla arvonsa onkin (The loner, I've been waiting for you). NY on herttaisehko ensilevy, ja ansioitunut piirtäjä Mauri Kunnas muuten ujutti aikanaan tältä albumilta Here we are in the yearsin Suosikissa ilmestyneeseen Levyraati-parodiaansa sarjassa Nyrok City. Ei tämä siis ihan mahdoton levy voi olla.

Klubibändi The Rocketsista itselleen elämän mittaisen yhteistyökumppanin eli Crazy Horsen muokanneen Youngin kakkosalbumi onkin sitten jotain suurta. Everybody on hieno ja kypsä, soundinsa luontevasti löytäneen ryhmän luoma aukoton kokonaisuus. Cinnamon girl on yksi kestävimmistä Young-klassikoista, ja pitkät, rujoilla kitarasooloilla täytetyt sävellykset Down by the river ja Cowgirl in the sand kuuluvat yhä rakastetuimpien Crazy Horse -esitysten joukkoon. Nimibiisin melodinen kepeys ja Running dryn viululla maustettu raskasmielisyys täydentävät ensimmäisen varsinaisen Young-klassikon.

1970-79 KUNNIAN KENTÄT

Mutta vielä parempaa oli luvassa, ja loistokkaan 70-luvun aloittanut After the gold rush on yhä monille se Young-albumi, eikä ihme: levyllä yhdistyvät Neilin monet kasvot. After the gold rush on mietteliäs ja moniselitteinen pianoballadi, Only love can break your heart melodisesti täydellinen, Southern man rankka kitararevitys, Birds ja I believe in you maestron kauneimpia sävellyksiä... siis uskomaton äänite, jonka yhä uudet kuulijasukupolvet löytävät uudestaan.

Harvestin singlepoiminta Heart of gold toi Neil Youngille hänen ainoan singleykkösensä - kappaleen potentiaalista kertonee myös jotain (pelottavaa) se, että myöhemmin Boney M. teki kappaleesta oman versionsa. Harvest on mukavikko-Youngin kiteytymä, albumi täynnä kauniita kappaleita, joissa edes artistin nasaali ääni ei ärsytä massoja. Vaikka Harvest on "helppo" albumi, se ei vähennä lainkaan musiikin arvoa. Laatu on läsnä kaikkialla, vaikka gorillamaisesti orkestroitu There's a world ei varsinaisesti maailman fiksuin laulu olekaan. Pelkästään sydäntäsärkevä nimikappale oikeuttaa Harvestin paikan maailmassa. Tällä albumilla on helppo käännyttää uusia ihmisiä Youngin musiikin pariin.

Vaikka pitkät ja raskasmieliset Danger bird ja Cortez the killer tuovatkin Zumalle giljotiinin lailla riippuvaa synkkyyttä, Zuma rokkaa enimmäkseen erinomaisesti löysin rantein. Peruspallottelu Don't cry no tears, ihastuttavan euforinen Lookin' for a love ja silkka rock-timantti Barstool blues kiteyttävät Youngin ja Crazy Horsen yhteistyön taian, ja Through my sailsissa kirjaimilla C, S ja N tunnetut herrat tuovat äänihuulensa maksimaaliseen hyötykäyttöön. Yksi Neil Youngin helpoimmin rakastettavia albumeita, vaikka kansitaide onkin kolossaalisen kamalaa.

Tonight's the night on aina saanut sävellyksenä liikaa merkitystä, kannanottona biisin molemmat versiot ja yhä elävä kultti ovat sitäkin tärkeämpiä. Nimibiisi on itse asiassa huonoin koko tällä albumilla, joka äänitettiin kännissä ja elämää suuremmassa depressiossa alkuperäisen Crazy Horse -kitaristi Danny Whittenin yliannostuskuoleman jälkeen. Julkaisu tosin siirtyi, ja "promootiokiertueen" sekavat keikat hämmensivät vannoutuneimmatkin fanit. Silti ja juuri siksi Tonight's the night on tärkeä levy, joka vaatii kuitenkin tavallista enemmän aikaa avautuakseen. Se sisältää loistokkaita, vereslihaisia sävellyksiä ja fiilistä, jollaista ei monilla levyillä tapaa. Todisteita: New mama, Come on baby let's go downtown, Tired eyes - itse asiassa lähes koko albumi.

Triplavinyylinä aikanaan ilmestynyt Decade maalasi kauniin välitilinpäätöksen Youngin urasta joskaan Youngista liian ahdistavalta tuntuneelta Time fades awaylta (1973, ks. kadonnut kuusikko) ei ikävä kyllä mahtunut yhtään biisiä mukaan. Kokovartalokuvaa täydensivät ennen julkaisemattomat kappaleet: Winterlong on klassistakin klassisempi popsävellys, Deep forbidden lake Youngia melodisesti lempeimmillään, Love is a rose hilpakka kantriveto ja akustinen Campaigner kappale, jossa ymmärrystä löytyi jopa Richard Nixonille. Huikean komea kokoelma, ja kokoelmastatuksestaan huolimatta itsenäinen teos.

Comes a time olisi täydellinen albumi ilman yhtä kappaletta: liian monta iskua päähänsä saanutta nyrkkeilijääkin tollompi kevytrockaus Motorcycle mama on se kuuluisa kipeä peukalo. Muutoin Comes a time on avauskappale Goin' backin henkeäsalpaavasta, rauhallisesta jylhyydestä coverbiisi Four strong windsiin saakka hallitusti euforinen kuuntelukokemus.

Neil Young ei olisi voinut päättää kunniakasta 70-lukuaan komeammin kuin tällä albumilla. Jo vanhaksi hipiksi tietyissä piireissä nimitelty äijä näytti heti avauskappaleessaan olevansa enemmän ajassa kiinni kuin kukaan ikätoverinsa - Elvis ja Johnny Rotten sopivat yhteen lauluun hyvin luontevasti. Kun a-puoli todisti aiempaa kypsemmän akustisen Youngin taidot (Thrasher on mestariteos), b-puoli oli silkkaa mättöä, suuri hetki niin Youngille ja Crazy Horselle kuin kuulijoillekin. Albumin päättävä sähköinen versio avausraidasta My my, hey hey olisi riittänyt tekemään albumista klassikon, mutta Young antoi vielä bonusta: Powderfinger kuuluu niihin harvinaisiin Täydellisiin Biiseihin. Yksinkertaisuudessaan valtavan voimakas toteutus on arvo sinänsä, mutta Youngin sanoitus on suunnilleen parasta popmusiikissa kuultua minimalistista tarinankerrontaa ikinä: "Raised my rifle to my eye/never stopped wonderin' why/then I saw black/and my face splashed in the sky." Raymond Carverin on ollut pakko kuulla tämä kappale.

Sitä samaa, mutta livenä. Videoita kokemus on oikeastaan (tänä päivänä) vielä parempi: Young vielä tuolloin poikamaisine kasvoineen, lava kummallisine Tähtien sota -örkkejä muistuttavine kääpiöineen ja ylisuurine vahvistimineen - pohjana tietysti nippu Neilin arvostetuimpia lauluja. Homma kävi.

1980-89 KADOTUS JA PELASTUS

Tästä se viimeistään lähti: ennen niin erehtymättömän Neil Youngin muutaman vuoden musiikillinen matka, jota voi perustella vain vääränlaisten sienien syönnillä - tai sitten Youngin kipeällä huumorintajulla. Historia on osoittanut esimerkiksi Unpluggedin (1993) myötä, että syntetisoijien täyttämälIe Transille mahtui hyviäkin biisejä (Transformer man). Tuoreeltaan kuultuna Trans oli shokki, eikä se vieläkään varsinaisesti kulu päivittäisessä soitossa. Young perusteli myöhemmin albumin vocoder-painotteisia lauluosuuksia sillä, että hän tavallaan yritti kommunikoida kehitysvammaisen poikansa kanssa. Sitähän kuulija ei voinut tietää.

Ja kun Kraftwerkin innoittamasta konemusiikista siirrytään eteenpäin, Iuonnollisin ratkaisu on mennä 50-luvun rock and rolliin, eikö niin? No, ainakin Youngin tapauksessa. Wonderin' on edelleen nasta biisi, muuten albumia kuuntelee harvemmin kuin ajattelee myönteisiä ajatuksia Himmleristä.

Jotain tolkunpoikasta sentään löytyi Youngin kantrilevyltä, joka kuitenkin oli hieman väärällä tavalla paluu vanhakantaisuuteen. Kadehdittavan luontevasti rullaavaa Bound for glorya tai kunnianhimoista Misfitsiä lukuun ottamatta Old waysia ei tule kauheasti kuunneltua vieläkään. Mutta sitten seurasivat albumit...

Askel parempaan, ainakin jonkin verran. This note's for you ei sekään jää rockin historiaan kauhean tärkeänä albumina, mutta nimibiisillä ja erityisesti sen videolla on merkitystä. Music Television nimittäin kielsi aluksi videon näyttämisen sponsoreiden vihan pelossa - Neilhän lauloi ”Ain't singin for Pepsi/ain't singin' for Coke”. Loppujen lopuksi mm. Michael Jacksonin hiustenpalamiskatastrofia ilkkunut video voitti vuoden parhaan pätkän palkinnon kanavalla ja jonkinlainen oikeus voitti. Ison bändin r&b on ihan kivaa, mutta ei olennaisinta Neiliä.

Juuri kun Youngilta ei enää osannut odottaa mitään, mies otti ja julkaisi selvästi 80-luvun parhaan levynsä, jota kelpaa verrata 70-luvun päättäneeseen Rust never sleepsiin muutenkin kuin akustisena ja sähköisenä esitettyjen aloitus- ja lopetusbiisien takia. Freedomilla säveltäjä-Young pääsi taas kunnolla esille, ja Rockin' in the free worldin molempien versioiden kiihkeys muistutti, miksi Neil Youngin musiikkiin alun perin rakastuttiin. Crime in the cityn novelli/dokumentti-tyyli puree kuin vuoristosusi, Hangin' on the limbin duetointi Linda Ronstadtin kanssa saa silmät kutisemaan, Eldoradon kitarapurkaukset värisyttävät kaiuttimia ja lattiaa, ja Too far gone on yhtä suurta sydäntä. Freedom oli vapautus (meille) uskollisille kuulijoille, joiden uskoa koeteltiin läpi 80-luvun.

1990-99: UUDEN ARVOSTUKSEN AIKA

Freedom ei lupaillut turhia. Alkusyksystä 1990 ilmestynyt Ragged glory esitteli Youngin ja Crazy Horsen aivan ässävedossa. Tällä kertaa ei ollut aikaa akustisille esityksille, vaan Hullun Hevosen tehtävä oli isäntänsä johdolla tuoda maailmaan maagista säröään koko rahan edestä. Ragged glory on yhä Youngin hienoimpia suorituksia - ja kuinka mies kitaraansa soittaa! Tämän maailman stevevait ja yngwiemalmstenit ovat yhä pelkkiä merkonomeja Youngin rinnalla.

Vaikka Weld sisältää Ragged glory -biisien ohella liiankin varman päälle valittuja Young-konserttivedätyksiä, tuplan intensiteetti on omaa luokkaansa. Young on kertonut Persianlahden sodan ja CNN:n lähetysten vaikuttaneen kaikkeen, ja paranoian kuulee. Bob "maailman yliarvostetuin artisti" Dylanin Blowin' in the wind on ollut pitkään kuolleempi kuin Napoleon, mutta Young, aseenaan äänensä ja kauniisti ulvova sähkökitaransa, Crazy Horsen stemma-avusta puhumattakaan herättää tuon kliseekimpun aivan uuteen elämään: Weld on aggressiivisin Young-albumi koskaan.

Weldin yhteydessä julkaistu Arc on puolen tunnin mittainen esitelmä feedbackista ja sähköisen äänen voimasta. Arc ei kirjaimellisesti ole biisi vaan äänikuvaelma.

Neil vahingoitti kiertueillaan kuuloaan sen verran, että taas oli aika siirtyä hiljaisempaan musiikkiin. Harvest moon ei ole sinänsä Youngin kirkkainta kärkeä, mutta läpeensä nautittava kokonaisuus silti. Parasta antia edustaa avauskaksikko Unknown legend ja From Hank to Hendrix, joka vakuuttaa silkalla kiireettömyydellään. Nimikappale on tietysti jo nyt Young-klassikko. Laidbackille on aikansa ja paikkansa.

Levy- ja sittemmin myös elokuvamoguli David Geffen haastoi Youngin aikanaan oikeuteen ”epäkaupallisten levyjen” teosta. Äijällä oli taatusti pointtinsa, vaikka hän itsensä ikävään valoon laittoikin; Youngin ura kun ollut yhtä tyylillistä (ja laadullista) vuoristorataa. Mutta kuten sattuvan ironisesti nimetty Lucky thirteen kipeästi osoittaa, 80-luku ei ollut sen parempaa aikaa Youngille, Geffenille kuin yleiselle hyvälle maullekaan. (Uusromantiikka! Miami Vice! Hantta Kause!)

Vaikka en haluaisi Chemical Brothersiani tai xtrmntr-aikaista Primal Screamiani akustisena kuullakaan, kohtuullisen usein paras tapa saada biisin vahvuudesta tolkkua on riisua se alkutekijöihinsä. Unpluggedilla Young osoitti - ei tosin ensimmäistä eikä viimeistä kertaa että hänellä on varastossaan muutamakin kuolematon sävelmä. Tätä levyä ei voi kuunnella hymyilemättä silkasta tyytyväisyydestä. Hieno live, jonka videoversiokin on löytänyt usein tiensä nauhuriin.

Niin ylistetty teos kuin Sleeps with angels onkin, sitä on edelleen varsin raskas kuunnella. Hienoja biisejä riittää joka lähtöön, mutta (oletetusti) Nirvanan Kurt Cobainin kuolemasta inspiraationsa saanut albumi vaatii aika paljon. Syntymäretardi hölmöily Piece of crap ei kuulu varsin raskasmieliseen biisijoukkoon lainkaan. Huippuhetkiksi kohoavat yltiölapsellinen leikkipianokilkutus My heart, ahdistavan kaunis Driveby ja pitkä kehittely Change your mind.

Vaikka grungeväki piti Nirvanaa ainoana oikeana bändinä ja Pearl Jamia kylmänä kopiokoneena, Young näki PJ:ssä paljon hyvää ja halusi yhteistyöhön. Ja pitää myös muistaa, että vanhoista patuista nimenomaan Young on se mies, joka halusi aikanaan nuoren polven kirskuttajabändin Sonic Youthin kiertueelleen ja muistutti eräälle haastattelijalle, että "älä tuomitse rap-musiikkia vain siksi, ettet sitä ymmärrä - se on huomisen ääni". Mirror ball on pitkälti improvisaationa syntynyt, energinen rocklevy. Se sisältää pari Youngin uljaimmista hetkistä - Throw your hatred down on klassinen rockbiisi ja I'm the ocean nousee korkeuksiin. Youngin ja Pearl Jamin yhteissoitanta ei anna aihetta nokan koputteluun, niin hyvin eri rocksukupolvet toisiaan lukevat ja ymmärtävät.

Broken arrow viittaa paitsi Youngin Buffalo Springfieldin aikaiseen kappaleeseen, myös maestron samannimiseen ranchiin. (Triviatieto: elokuvassa Tanssii susien kanssa nähtävät biisonit ovat Youngin ranchilta!) Big timesta alkaen levyn soundi on Crazy Horseksi huomattavan rela; Weldin aikaisesta tappomeiningistä ei ole tietoakaan. Tämä ei ole suinkaan huono asia, sillä pitkät kappaleet kulkevat omalla painollaan. Poikkeuksen yleislinjaan tuovat a) hyvässä Music arcade, joka on akustista Neil Youngia kauneimmillaan ja b) pahassa Baby what you want me to do, tylsä liveblues, jossa ei ole mitään mielenkiintoista.

Sanotaan se kohteliaasti: Neil Youngin instrumentaali-soundtrack Jim Jarmuschin Johnny Depp -vetoiseen leffaan ei kuulu kenenkään mainitun taiteilijan tuotannon kirkkaimpaan kärkeen.

Jim Jarmuschin mainion raadollinen dokumentti Year of the horse osoittautui paremmaksi kuin tämä turhan yllätyksetön tuplalevy. Omat hetkensä tuplalta toki löytyy: esimerkiksi Pocahontas toimii sähköistettynä kerrassaan mainiosti. Young-livejä on olemassa kuitenkin jo kohtuullisen paljon, eikä Year of the horse esittele mitään käänteentekevää.

2000 - : MATKA JATKUU

Kuinka hieno tapa aloittaa uusi vuosituhat! Silver & goldin kauneus ja lempeys on osoittautunut takuuvarmaksi tavaksi päästä irti arjesta. Youngin tulkintojen ja soiton antaumuksellisuus hakee edelleen vertaistaan, ja S&G:n akustinen kauneus vie mukaansa. Pelkästään Red sun on kaiken rahan väärti, eikä edes Buffalo Springfieldin tietoinen vanhojen aikojen haikailu ole kiusallista vaan kohottavaa...

BUFFALO SPRINGFIELD - LUNASTAMATON LUPAUS

Lähdettyään Kanadasta Yhdysvaltoihin kultaa vuolemaan 1960-luvun puolivälissä Neil Young perusti Buffalo Springfieldin Stephen Stillsin, Richien Furayn, Bruce Palmerin ja Dewey Martinin kanssa. Yhtyeestä tuli nopeasti suosittu keikkabändi Los Angelesin alueella, ja bändin ensilevy Buffalo Springfield (Elektra cd 7559-62080-2) julkaistiin vuonna 1966. Young sai 12 kappaleen albumille neljä omaa sävellystään: Nowadays Clancy can't even sing, Flying on the ground is wrong, Burned ja Out of my mind.

Vaikka Stillsin kirjoittamasta kappaleesta For what it's worth tuli iso hitti (biisi lisättiin debyytin myöhemmille painoksille), Springfield ei koskaan noussut täyteen lentoonsa: miehet tappelivat keskenään koko ajan, ja Young on näihin päiviin saakka valitellut, ettei yhtyeen keikkojen kiihkoa koskaan tavoitettu studiossa.

Bändi levytti albumin nimeltä Stampede, jota ei koskaan julkaistu, ja seuraava studioalbumi Buffalo Springfield again (Atco cd 7567-90391-2) ilmestyi tasan vuosi seuraajansa jälkeen, tammikuussa 1967. Youngin suoritukset olivat omaa luokkaansa: Mr. Soul on napakka Satisfaction-variaatio, mutta erityisesti sinfoniset, moneen suuntaan rönsyilevät ja ehdottoman kauniit teokset Expecting to fly ja Broken arrow kuuluvat Youngin tuotannon eliittiin ja ylipäätään 60-luvun kokeellisen popin parhaimmistoon.

Yhtyeen hajoamisen jälkeen vuonna 1968 julkaistu Last time around (Atco 7567-903-2) muistetaan Young-fanien keskuudessa lähinnä kauniin I am a child takia. Young itse häipyi bändistä kesken albumin äänitysten, arvaamaton jääräpää kun jo tuolloin oli.

Paras tapa tutustua Buffalo Springfieldiin on kokoelma Retrospective (p1969, Atco cd 7567-90417-2), joka sisältää kaikki olennaiset Youngin kappaleet. Yhtyeeltä on ollut jo pitkään luvassa ennen julkaisematonta materiaalia sisältävä cd-boksi, ja tuoreimman tiedon mukaan paketin pitäisi olla kaupoissa syksyllä 2001. Saapa nähdä.

CSN&Y - NELJÄ NOLATTUA NEROA?

Jos ei Buffalo Springfieldin kanssa työskenteleminen ollut helppoa, ei myöskään Youngin hyppääminen Stephen Stillsin, David Crosbyn (ex-Byrds ja Graham Nashin (ex-Hollies) kelkkaan tuonut sekään kenenkään elämään pelkkää auvoa. Stemmalaulustaan tunnettu CSN oli massiivisen suosittu omillaankin, mutta vasta Youngin tulo mukaan vei nelikon 70-luvun parhaiten palkattujen bändien joukkoon.

Superbändin ehdottomasti hienoin hetki on vuonna 1970 julkaistu, silloisten standardien mukaan käsittämättömän määrän studiotunteja vaatinut Déjà vu (Atlantic cd 7567-82649-2). Albumi on siitä mielenkiintoinen Youngin pitkällä uralla, että tällä kertaa muidenkin kuin maestron omissa kappaleissa oli kestävää mielenkiintoa (etunenässä Carry on, Teach your children ja Our house). Itse asiassa Youngilta kuullaan vain kaksi sävellystä: haikean kaunis Helpless, ja hieman Buffalo Springfield -aikaisten mestariteosten henkeä hakeva kolmiosainen Country girl.

Nelikon livekuntoa voi tarkkailla livetuplalta 4 way street (p1971, Atlantic cd 7567-82408-2). Vuonna 1992 ilmestyneeseen cd-painokseen on lisätty bonuksia, ja Young-sävellyksiä kuullaan kiitettävän paljon, mm. Cowgirl in the sand, Don't let it bring you down, Ohio, Southern man, ja medleyksi pakattu kolmikko The Loner/Cinnamon girl/Down by the river.

Young jätti kumppaninsa buffalomaiseen tapaan: kesken ison kiertueen. Vaikka herrat ovatkin vierailleet toistensa levyillä läpi vuosien, seuraava CSN&Y-studioalbumi ilmestyi vasta vuonna 1988. American dream (Atlantic cd 7567-81888-2) olisi kyllä voinut jäädä ilmestymättäkin; niin laimea ja väritön levy se on. Edes Young ei oikein jaksanut yrittää, ja nimikappale on yksi miehen tarpeettomimpia sävellyksiä.

Sitäkin suurempi yllätys oli vuoden 1999 Looking forward (Reprise cd 9362-47436-2), jossa Youngin kappaleet enteilivät vuonna 2000 ilmestyneet Silver & goldin tasoa, ja pääsiväthän kauniit Slowpoke ja Looking forward Silver & gold - DVD:llekin.

Erikseen on vielä mainittava Stills-Young Bandin vuonna 1976 julkaistu albumi Long may you run (Reprise cd 7599-27230-2), jonka nimikappaleesta muodostui taas yksi Youngin uran monista klassikoista. Muutoin albumin tasoa ei liiemmin käy kehuminen, vaikka Let it shine varsin hilpeä uskontokettuilu onkin. Stills-Young Bandin ura jäikin yhteen ainoaan albumiin.

KADONNUT KUUSIKKO

Brittiläinen muusikko ja Young-fanaatikko Ian McNabb (joka jopa lainasi Crazy Horsea taustabändiksi albumilleen Head like a rock) arvosteli Mojo-lehdessä jo loppuvuodesta 1994 kuusi Neil Youngin cd-julkaisua.

Ansiokas kirjoitus sinänsä, mutta noita levyjä odotellaan edelleenkin kauppoin. Vaikka kaikki muut Neilin levyt on julkaistu cd:nä, tätä kuusikkoa mies panttaa edelleen. Young on kuuluisa vihastaan cd-levyjen ”kylmää, digitaalista ääntä kohtaan”, ja ilmeisesti tämä kuusikko julkaistaan vasta, kun DVD:n parannettu panos tuo digitaaliääneen Youngin toivoman parannuksen.

Ensimmäinen julkaisematon albumi on tuplavinyylinä vuonna 1972 ilmestynyt Journey through the past, soundtrack samannimiseen ja kaikkien todistajien mukaan kamalaan sekoiluelokuvaan. Journeyllä ei ole kauheasti musiikillistakaan merkitystä, sillä homma koostuu pääosin mm. ihmeellisistä studiokatkelmista ja pätkillä Händelin Messiaasta.

Synkkä livelevy Time fades away (1973) on Youngin vahvimpia, joskaan ei helpoimpia levyjä. Sen kuumeinen tunnelma on edelleen vahvasti aistittavissa, ja kiihkeän nimikappaleen lisäksi kaunis pianoballadi Journey through the past (ei samannimisellä tuplalla) ja upean raskassoutuinen Don't be denied ovat vaikuttavia esityksiä.

Rikollisin puute Youngin cd-julkaisuissa on selvästi On the beach (1974), joka ei osoite vuosien saatossa minkäänlaisia ikääntymisen merkkejä. Koko albumi on loistava, mietteliäs ja vihainenkin, mutta ennen kaikkea On the beachin kakkospuoli kuuluu miehen uran komeimpiin saavutuksiin; kuulija viedään pienin keinoin unenomaisen utuisiin sävelmaailmoihin. Tiettävästi R.E.M:in Peter Buckin suosikki Young-tuotannosta.

American stars'n bars (1976) on kokonaisuutena kantrivetoineen enemmänkin sympaattinen kuin suuri levy. Kiitettävään arvosanaan sen kuitenkin nostavat pelkästään pitkä, lähes hypnoottisen raukea Will to love sekä aina ja iän kaiken henkeäsalpaava sähkökitaramessu Like a hurricane, joka on syypää usean ihmisen elinikäiseen Young-fiksaatioon.

Julkaisemattomat 80-luvun levyt eivät enää ole mitenkään elintärkeitä, vaikka Hawks & dovesilla (1980) kansanlaulumaiset Captain Kennedy, The old homestead ja lastenlaulumainen Lost in space ovatkin priimaa Youngia. Re-ac-tor (1981) on ilmiselvästi nopeasti huitaistu albumi, tietoisen hölmö ja osoitteeton kokoelma. Shots edustaa kyllä klassista Crazy Horse -soundia ja Southern pacific on jäänyt suotta turhan tuntemattomaksi.

32 CD:N BOKSI?

Jos ”the missing six” on vaivannut Young-faneja vuosikaudet, vähintäänkin samaa voidaan sanoa jo vuosikymmenen ajan lupaillusta Archives-boksista. Tiedot paketin sisällöstä ja koosta ovat vaihdelleet, ja parhaimmillaan Young on kertonut Archivesin olevan 32 cd:n mittainen kokonaisuus! Koko komeus koostuisi useammasta boksista, jotka etenisivät kronologisesti ja mahdollisesti sisältäisivät myös DVD-materiaalia. Harvojen herkuksi on jäänyt myös esimerkiksi minialbumi Eldorado (1989), joka julkaistiin vain Japanissa.

Materiaalistahan Youngilla ei ole pulaa: mies on jättänyt julkaisematta kokonaisia albumeja, kun ei ole huvittanut, ja live-bootlegeilla on runsaasti levyttämättömiä biisejä. Konserttitaltiointeja on niitäkin varmaan pari fortknoxillista täynnä.

Kuriositeettina mainittakoon vuonna 1980 julkaistun Where the buffalo roam -elokuvan soundtrack. Gonzo-journalisti Hunter S. Thompsonin elämästä kertovaan elokuvaan (pääosassa Bill Murray) Young orkestroi versioitaan Home on the range -teemasta.

NEIL YOUNG DVD:LLÄ

Vaikka Neil Youngin konsertteja on julkaistu videolla varsin monta, DVD:nä Eurooppaan ovat ehtineet vasta tuoreet Silver & gold (2000) ja Road rock - friends and relatives -cd:stä huomattavasti parannettu Red Rocks live (2000).

Kun DVD:n kuva ja ääni ovat ylivertaisia, ja Young itse elämänsä vedossa, näissä konserttitaltioinneissa ei ole liiemmin moittimista. Mies ja kitara -periaatteella koottu akustinen Silver & gold on hämmästyttävän intensiivinen ja emotionaalinen kokemus; Neil Young pystyy yhä sanomaan äänellään ja akustisella kitarallaan suoraan selkäpiihin meneviä asioita. Kappaleet ovat peräisin samannimiseltä cd:ltä, CSN&Y:n Looking Forward -albumilta parilla vanhemmalla esityksellä höystettynä.

Myös Red Rock Live tarjoaa vastinetta rahalle: konserttiin mahtuu 21 biisiä, joista suuri osa virallisilla livelevyillä kuulemattomia (mm. Everybody knows this is nowhere, kokonaan julkaisematon Bad fog of loneliness, Walk on, Mellow my mind). Bändi (mm. Donald ”Duck” Dunn ja Jim Keltner) soi kuin unelma ja sateen piiskaama vuorimaisema on kuin tehty Youngin ja bändin fiilistelylle.

700 SIVUA YOUNGIA

Neil Youngista on kirjoitettu vuosien mittaan useita, tasoltaan hyvin vaihtelevia kirjoja. Koska miehen ura jatkuu täyttä päätä, se definitiivinen teos on vielä tekemättä, mutta Johnny Roganin alaotsikolla A critical biography varustettu yli 700-sivuinen eepos Neil Young zero to sixty (Calidore, 2000) taitaa olla tähänastisista paras.

Roganin faktatietous on briljantti (myös David Crosbyn mielestä!), ja kaikesta näkee miehen paneutuneen aiheeseensa. Rogan kartoittaa Youngin uran kronologisesti tarjoten myös omia näkemyksiään albumeista. Diskografian lisäksi Rogan valaisee tietämättömille myös Youngin bootleg-levyjen parhaimmistoa.

Aiemmin mm. Byrdsistä, Smithsistä ja Van Morrisonista kirjoittaneen Johnnyt Roganin teos on tällä hetkellä ajankohtaisin ja täydellisin opas ja hakuteos niin aloittelevalle kuin pidemmällekin opinnoissaan ehtineelle Neil Young -fanille.

www.hyperrust.org on erittäin suositeltava nettiosoite, josta löytyy ziljoonien gigatavujen verran Neil Young -tietoutta tuoreimmista uutisista keikka-arvosteluihin, nuotteihin, sanoituksiin, tabulatuureihin ja kaikkeen infoon mitä kuvitella saattaa. Ainakaan vielä tässä vaiheessa miehen virallinen saitti (www.neilyoung.com) ei täytä odotuksia, mutta tavaraa on luvassa koko ajan lisää.