Koskaan aikaisemmin millään festivaalilla ei ole ollut näin selvää jo etukäteen, mistä tuulee ja kuka käskee. Voisin tietysti vakuuttaa korvat heiluen ja sormet solmuilla toista, mutta Ruisrockin avauspäivä oli Neil Youngin ja Crazy Horsen juhla ja vaikka esiintymässä olisi ollut viisitoista ylösnoussutta jeesusvonbürgendahlia, kilpailua ei olisi ollut.

Neil Youngia on yritetty saada Ruisrockiin lähes koko maamme itsenäisyyden ajan ja vihdoinkin Ruisrockin capo di tutti capin Rainer Kosken (ja noin 14 000 muun ihmisen) toive toteutui. Ai että kannattiko odotus? Onko Paavilla hassu hattu? Vetävätkö suomalaiset kuulantyöntäjät dopingia?

Youngin ja Crazy Horsen keikan kuvailemiseen tarvitaan oikeastaan pelkkiä myönteisiä superlatiiveja. Kolmesta näkemästäni keikasta juuri tämä oli täysosuma; Youngin, Billy Talbotin, Ralph Molinan ja Frank Sampedron yhteistyö on uskomatonta. Bändi soitti kuin transsissa, suurimman osan aikaa keskenään pienessä ryhmässä ja siitä draivista vittu piisasi, kuten urbaani lemonatorismi sanoo. Down By The River aloitti pitkän särörupeaman eikä nirvanasta tullut loppua: Barstool Blues, Powderfinger, Big Time, The Loner, Cortez The Killer ja setin ehkä raivokkain esitys, jopa Youngin asteikolla hirmumyrskyinen Welfare Mothers.

Mutta on minulla valittamistakin. Ihan totta. Youngin akustinen kitara ei ole koskaan soundannut näin ontosti ja lisäksi mestari soitti The Needle And The Damage Donen käsittämättömän kömpelösti. Mainstream-hitti Heart Of Goldin tunsivat tietysti kaikki ja uusi kaunokki Music Arcade ei kohonnut odottamiini sfääreihin.

Mutta Neil Young tulikin soittamaan Turkuun sähkökitaraa. Like A Hurricane ja Hey Hey, My My (Into The Black) sulautuivat yhdeksi majesteettiseksi äänivalliksi ja viimeisenä räjähti vihdoinkin Rockin' In The Free World. Maestro repi kitarastaan kirjaimellisesti kielet irti ja sitten tapahtui harvinaisuus: Young laulatti yleisöä ja heitti lopuksi väkijoukolle kukkia.

Vaikka mies ei puhunut juuri sanaakaan, hän oli omalla jurolla tavallaan ilmeisesti vähän helvetin hyvällä päällä. Samaa voi sanoa yleisöstä. Taivastunnelman kiteytti oivallisesti nuorempi valtiomies P. Heikura, jonka mukaan asiaan vihkiytyneiden tarvitsi keikan jälkeen vain hymyillä säästeliäästi ja nyökytellä tietävästi. Eipä siinä juuri mitään olisi saanutkaan sanotuksi. Homma oli niin sanotusti siinä.

Tämän kesän yleisin ristimänimi saattaa sattuneesta syystä olla Väinö, mutta kyllä niitä Niilojakin vielä tulee.