Tärkein ensin: minä olen tavannut Neil Youngin. Olen kätellyt Hänen Ylhäisyyttään (voin näyttää oikeaa kättäni tai ottaa siitä valokopioita huomattavaa korvausta vastaan) ja saanut nimikirjoituksen mieheltä, joka on kuolevaisista lähimpänä Jumalaa. Voin siis vihdoin luvata, etten kummittele kuoltuani. Ja sitten ajassa kolmisen tuntia taaksepäin.

Neil Youngin kolmas Suomen konsertti oli neljästä näkemästäni keikasta epätasaisin, mutta huiput nousivat korkeuksiin. Täysin järjenvastainen teko oli laittaa Areenan permannolla tuolit; moinen sopii paremmin umpisponsoroitujen ericclaptoneiden ja markknopflerien ruumiinvalvojaisiin, joita ystävällisesti konserteiksikin nimitetään. Meno ei nyt yltynyt oletetun ekstaattiseksi, vaikka tyytymättömiä tuskin Areenalta löytyi.

Young ja Crazy Horse avasivat pelin pomminvarmasti Zuma-klassikolla Don't Cry No Tears ja jatkoivat Neilin debyyttialbumin I've Been Waiting For Youlla. Konsertin ensimmäiseksi sähkökitaraorgasmiksi kohonnut Love And Only Love osoitti taas, ettei Youngin vimmaiselle kitaroinnille ole vieläkään maailmassa vertaa - ja mies on sentään 55-vuotias. Piece Of Crapin hölmöys toimi konsertissa levyversiota paremmin, mutta sitä seurannut uusi kappale Goin Home suorastaan huutaa tulla levytetyksi ja nopeasti sittenkin. Kappaleessa on kaikki Young-klassikon ainekset: hieno melodia ja sointukierto, joka antaa Crazy Horselle mahdollisuuden näyttää rujoa osaamistaan. Uusi oli myöskin - nyt tulee ruma sana - kantribluesballadi Hold You In My Arms, jossa Young vaihtoi lennosta pianosta kitaraan ja päinvastoin. Hieno biisi, vaikka tuo esittämäni määre sotiikin etiikan tajuani vastaan.

Akustinen osuus oli läkähdyttävän upea, ja soolo-osuuden aloittanut From Hank To Hendrix muutti 12 000 kuulijaa keränneen hallin hetkessä intiimiksi klubiksi. Don't Let It Bring You Down ja Pocahontas jatkoivat silmäkulmia kutittavaa linjaa niin kuin vain Young osaa, ja After The Gold Rushissa kanadalaishujoppi siirtyi (keikoilta tai 40-luvun kouluhistoriikeista) tutun möhkäleharmoninsa ääreen. Crazy Horse palasi lavalle Only Love Can Break Your Heartissa, ja sitä seurannut - taas uusi kappale - Standing In The Light Of Love rokkasi ja huvitti Smoke On The Water -riffin häpeämättömällä nyysimisellään. Gateway Of Love, neljäs ennenkuulumaton, puolestaan meni aivan huumoripopin puolelle: kuvitelkaa Young soittamassa naiivia rautalankatunnaria huonoon Havaijille sijoittuvan elokuvaan ja taustalle bossanovayhtye. Youngin tasolla marginaalit eivät ole pieniä (siis toisinkuin huippujääkiekossa).

Odotettu Hey Hey, My My (Into The Black) oli konsertin toinen kitarakliimaksi, ja voi jeesuslasarusmaria sitä äänimassaa! Sedan Delivery venyi pitkäksi kylmää ja kuumaa -annosteluksi, mutta varsinaisen setin päätöskappaleet tuottivat pettymyksen. Powderfinger ja Rockin' In The Free World ovat briljantteja kappaleita, mutta Young ja Crazy Horse eivät saaneet niihin tuttua hehkua. Varsinkin viimemainittu vedettiin jopa pelottavan löysästi. Encoreina vanhat herrat vetäisivät melkoiseksi hämyjamiksi muodostuneen Down By The Riverin ja vielä rauhoittavaksi lopuksi Roll Another Numberin.

Ei siis odottamani napakymppi, ja silti (taas) unohtumaton kokemus. Jotenkin tuntui vain, että yleisö ei ollut aivan täysillä mukana, ja se heijastui myös orkesterin fiilikseen varsinkin loppua kohden. Alati paraneva popylpeytemme Lemonator hoiti lämmittelijän osuutensa mallikkaasti, eikä salanimellä Lasse Kurki kulkevaa John Denveriä voi kuin kadehtia popviikon uskonnollisesta saldosta: ensin Aimee ”goddess” Mannin konsertti Saksassa ja sitten Neil ”god” Youngin lämppäriksi.

Ai niin. Joko kerroin, että minäpä olen tavannut Neil Youngin? Siis ihan oikeassa elämässä?