Providence... Sanooko nimi mitään? Tuskinpa. No, se on pienehkö stadi USA:n itärannikolla, joka lähes hukkuu isompiensa joukkoon. On siitä silti joskus johonkin, kuten kohta huomaatte.

Providence asuttaa n. 200.000 henkevää ja sijaitsee neljän tunnin automatkan päässä New Yorkista. Etäisyydethän täälläpäin mitataan autotunneissa eikä suinkaan maileissa kilometreistä puhumattakaan. Keskusta on autioitunut, ihmiset ovat muuttaneet suburbian onnelaan. Syyksi kuulet hippiet, joka mukamas 60-luvulla kansoittivat keskustan niin, ettei 100-%:nen terve amerikkalainen enää uskaltanut siellä liikkua, ja näin kauppa toisensa jälkeen joutui pistämään lappua luukulle ja keskusta hiljeni. Sitä mukaa menivät hipitkin, mutta kukaan ei tullut takaisin. No, Providencessa on iso halli, Civic Center, jossa sentään vieläkin tapahtuu. Oli näes heinäkuussa viikon sisällä kolme kovaa konserttia: Stephen Stills & Neil Young -korporaatio, Jefferson Starship ja Jethro Tull. Liput ovat jostain syystä Providencessa USA:n tasoonkin nähden aika kalliit, niin nytkin. 26-32 mk sait irrottaa setelirullasta, ennen kuin sisäänpääsyllä vaaninut Kerberos sanoi ”Sesam”. Koska halliin mahtuu ainakin 14.000 katsojaa, managerit ja muut rahanahneet pääsevät varsin mukaville tuloille, mikäli onnistuvat houkuttelemaan hallin täyteen diggareita.

Ensimmäisenä oli siis konserttivuorossa Stills & Young. Olin kuullut ystäviltäni, että konserttiin kannattaa lähteä aikaisin, koska portilla on aikaa viepä security check. Kumma kyllä, huumeita ei etsitty, koska ”getting high” on kuulemma paljon vaarattomampaa kuin viinan juonti. Aseita sen sijaan tarkkailtiin tiiviisti, jottei yleisö innostuksissaan pääsisi liiaksi räiskimään ympärilleen.

Hallissa oli noin 9.500 Stillsin ja Youngin fania, ilmeisen innokkaina näkemään nämä jäbät taas pitkästä aikaa täälläpäin. Crosby ja Nash olivat tähän aikaan myös kiertämässä maata, mutta kuulemma vaatimattomammin menestyksin.

Amerikkalainen yleisö on yleensä melko ystävällistä - jopa esiintyjille - ja hyvinvoivasti esiintyvää. Kaikilla on suomalaisittain katsoen kolme numeroa liian suuret levikset jalassa ”lökäpöksytyyliin”. Tuntuu tosiaan siltä, että täkäläinen käytäntö on toinen äärimmäisyys verrattuna suomalaisen suolisolmuja aiheuttavaan farkkujen kiristykseen.

Konsertin alussa täällä on aina joku aloitusbändi, joskus aika kovakin: Zappa-konsertissa oli kerran Mahavishnu lämmittelybändinä. Tällä kertaa se oli Lindisfarne-tyylinen countryrock-bändi, jonka nimi oli niin monimutkainen, etten millään saanut siitä selvää. Lehti-ilmoituksissa näiden support-bändien nimiä ei koskaan mainita. Bändi ei ollut erinomainen, mutta esitti tempoiltaan amerikkalaiselle yleisölle sopivia foot-tapping-piisejä, ja niin jalkaa poljettiin ja abiksiakin jaettiin. Vasta tunnin päästä ehti Stills ja Young lavalle. Taustabändinä heillä oli vanha tunnettu POCO nelimiehisenä. Stills oli kaljuuntunut entisestään ja Young yllätti aivan lyhyellä tukallaan. Tätä yleisö hämmästeli suuresti: Onko Young ruvennut guruksi? ”Love the one you're with” aloitti pitkän konsertin. Stills venytti sooloja taidolla ja pihistäen maukkaasti, mutta bändi ilmeisesti vasta viritteli, sillä kunnon balanssia ei syntynyt. Ehkä miksaajat olivat vielä paukuilla takahuoneessa. Ote kuitenkin parani pian. Kaksikko räväytti useita uusia sävellyksiä ilmoille, yllättävästi kaikki heavy-rock-linjalta. Stillsin ja Youngin yhteistoiminta oli ihailtavaa, eivätkä he koskaan yrittäneet sooloilla toistensa yli. Tosi kunnioitus vallitsi kundien välillä. Molemmat jättivät tilaa toisilleen, siirtyäkseen välillä takasin duettokuvioihin tai vuoropuheluun. Lisäksi Poco sooloili muutamaan otteeseen mainiosta country-pohjaiseen, mutta kuitenkin riittävän heavyyn tapaansa. Stills antoi tässä vaiheessa Youngin laulaa enemmän ja tyytyi vain itse kitaroimaan. Yhtäkkiä seurasi käsittämätön kymmenen minuutin tauko. Mitä silloin tapahtui, sitä ei kukaan sanonut.

Tauon jälkeen oli soolo-osuuksien vuoro, ja yleisö tuntui olevan jo riittävän ”virittynyt”. Stills lauloi yksin peräti neljä kappaletta saamatta kuitenkaan kovasti vastakaikua. Sen sijaan Young, joka reväytti kuuluviin vain hittinsä ”Heart of Gold” sai myrskyisät suosiot. Kaikkiaan konsertti kesti 2 1/2 tuntia plus risat, ja loppuun mahtui lukuisa joukko vanhoja suosikkeja, kuten ”Ohio”, ”Your Don't Have to Cry” ja ”Suite: Judy Blue Eyes”, jota kuultiin peräti puolisen tuntia. Kokonaisuutena kuitenkin jäbät ratsastivat hieman liikaa vanhoilla hiteillään, eikä uusissa sävellyksissä ollut samaa hohtoa. Silti on sanottava, että yhteissoitto oli ihailtavan varmaa ja vain parani loppua kohti. Stills ja Young poistuivat lavalta tosi mahtavien abisten saattelemina. Viiden minuutin yleisöriehan jälkeen he tulivat vielä takaisin suorittamaan täälläkin melko pakollisen encoren. Nyt koko kymmenisentuhantinen yleisö nousi seisomaan sytyttäen tulitikkuja, stendareita ja ties mitä. Koko hallillinen mekasti bändin mukana tosi rankasti, kuten Jussi sanoo. Lopulta Stills nosti kädet ilmaan ikään kuin voiton merkiksi. Toista encorea ei enää tullut, ja yleisö poistui varsin tyytyväisen tuntuisena lämpimään kesäyöhön.