Mikä sai sinut jälleen yhteen herrojen Crosby, Stills & Nash kanssa?

Laulaminen ihmisten kanssa, jotka on tuntenut 25 vuotta, antaa omanlaistaan voimaa. Ihmiset, jotka ovat käyneet läpi samanlaisia muutoksia kuin minä itsekin, kokeneet samoja ylä- ja alamäkiä. He ovat nähneet minun tekevän asioita pieleen ja toisaalta tekevät upeita juttuja, nähneet kaikkein kaameimmat tekemiseni. Vastaavasti minä olen nähnyt heidän tekevät samantapaisia juttuja ja kuitenkin olemme yhä täällä.

Olin myös kiinnostunut kuulemaan, miltä yhteislaulumme kuulostaisi näin monen vuoden jälkeen. Viimeiset kaksi, kolme vuotta olen halunnut tehdä sen ja nyt se on mahdollista.

Minusta CSNY:lla on paljon sanottavaa, varsinkin Crosbylla. Hänen läsnäolonsa tuntuu voimakkaasti. Se, että hän on vahva, selvisi vaikeuksistaan, kirjoittaa hienoja lauluja on hieno esikuva monille samassa tilanteessa oleville.

Entä Stephen Stills, teillä kahdellahan on ollut myrskyisä suhde.

Mehän olemme kuin veljekset, rakastamme toisiamme ja vihaamme toisiamme. Me käymme toistemme hermoille, mutta rakastamme yhdessä soittamista. Näen ja kuulen niin paljon Stephenissä, että minua harmittaa kun sitä ei kuule levyllä eikä missään. Meillä on ollut paljon molemminpuolisia turhautumisia mutta myös paljon upeata musiikkia. Hän yllättää minut aina uudelleen ja uudelleen ideoilla, joita hänelle on minun lauluihini. Hän on yksi parhaista tapaamistani muusikoita, loistava laulaja ja uskomaton lauluntekijä.

Mutta millainen hän on ihmisenä?

Hän on ahdistunut taiteilija, hän on ahdistuneen taiteilijan perikuva ja samalla loistava bluesmuusikko. Mutta hänellä on melkoisesti piruja sisällään ja ne estävät häntä toteuttamasta omaa juttuaan. Toivon todellakin, että hän saisi homman hallintaan.

Onko CSNY-kiertuetta suunniteltu?

Toiset olisivat halunneet sopia kiertueen, mutta minä sanoin: ”Ei onnistu. En tahdo olla missään tekemisissä kiertueen kanssa.”

Jos lähtisimme kiertueelle, pitäisi kaikkien neljän olla hyvässä kunnossa. CSNY-kiertue tulisi kuitenkin suurelta osin olemaan nostalgiakiertue, ei sitä tosiasiaa pysty kieltämään. CSNY yhdistetään aina Woodstockiin, siihen aikakauteen ja kokonaiseen sukupolveen. Näin ollen meidän ei kannata siihen juttuun ryhtyä, jollemme ole fyysisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa. Jos ihmiset haluavat nähdä meidät ikään kuin veljinään, jotka ovat käyneet läpi samanlaisia muutoksia kuin he itse, he eivät halua nähdä ketään, joka ei ole kunnossa. Ei, he haluavat nähdä jonkun, joka on huippuvahva, kestänyt kaiken, jonkun joka on selviytyjä, yhä luova ja näyttää paremmalta kuin koskaan.

Jos me lähdemme kiertueelle ja mokaamme homman, keitä me sitten olemme, Dean Martinko? Kaikki ne alkoholistit, jotka olivat häntä katsomassa, eivät he sanoneet: ”Vau, katso Dean Martinia. Hän ryyppäsi ennen rankasti, mutta sai itsensä kuntoon ja nyt hän on vahva, siellä hän on Frankin ja Sammyn kanssa.” Minä säälin häntä, hän on sairas ihminen.

Tuo on erikoinen vertaus, mutta eräällä tavalla täyttä totta. He ovat vain toisen sukupolven sankareita. Minusta meillä on vastuuta, emmekä ole vielä valmiita siihen.

Ajoittain liikkuu huhuja Buffalo Springfieldin kokoamisesta uudelleen. Onko näissä huhuissa mitään perää?

Itse asiassa Buffalo Springfield on kokoontunut useita kertoja viimeisen kahden vuoden aikana Stillsin kotona. Kokoonnumme soittelemaan aina muutaman kuukauden välein. Alkuperäiset kaverit - Ritchie [Furay], Dewey [Martin], Bruce [Palmer], Stephen ja minä, me olemme tehneet niin kolme, ehkä neljä kertaa. Olen varma, että tulemme jatkossakin tekemään niin.

Muutos tuntuu olevan musiikillisesti sinulle melkeinpä pakkomielle. Geffenillä kävit läpi syntetisaattorirockin, kantrin ja rockabillyn, nyt ensimmäinen Reprise-levysi on bluesia.

Sellainen minä olen. Koulussa ollessani saatoin käyttää puoli vuotta samantyyppisiä vaatteita. Sitten vaihdoin kerralla täysin toisenlaiseen tyyliin. Se on muutosta, sellainen olen aina ollut.

Trans yllätti useimmat, en usko kenenkään arvanneen sinun tekevän syntetisaattorilevyn.

Trans syntyi viehätyksestä, jota tunsin koneiden ja tietokoneiden ottaessa elämäämme hallintaansa. Mielikuva hissistä, jossa digitaaliset numerot vaihtuvat, ihmiset menevät ylös ja alas, kaikki vaihtavat kerroksia koneiden valvonnassa. Ja entä rumpukoneet. Kaikkien niiden sähköisten laitteiden keskellä olin ällistyneenä kuin metsästä tullut vanha hippi.

Entä vuoden 1986 Landing On Water, levy muodostaa hyvän kokonaisuuden.

Se levy oli minulle kuin uudelleensyntyminen, palaaminen takaisin Los Angelesiin oltuani syrjässä kaikessa niin pitkän aikaa. Löysin uudelleen rock'n roll -juureni ja sykkeeni muusikkona. Jokin heräsi eloon, kuin talviunestaan heräävä karhu.

Mitä olet tehnyt talvihorroksesi aikana?

Olen ollut täällä metsien keskellä. Pojallani Benillä on CP-vamma, hänen hoito-ohjelmansa parissa olen työskennellyt. Tämä juttu irrotti minut vähäksi aikaa kaikesta muusta, pakotti ajattelemaan vähän muita asioita. En koskaan menettänyt kiinnostustani musiikkiin, mutta elämässäni oli muita asioita, jotka olivat todella tärkeitä. Sisimpäni valtasivat asiat, joista en halunnut laulaa.

Toisaalta, jos kuuntelee Trans-levyä ja etenkin sanoituksia kappaleissa ”Transformer Man”, ”Computer Age” ja ”W R In Control”, löytää monia viittauksia poikaani ja ihmisiin, jotka yrittävät elää elämäänsä painellen nappuloita, yrittäen hallita asioita ympärillään, puhuen ihmisille, jotka eivät pysty puhumaan, käyttäen tietokoneella tuotettuja ääniä ja se tapaisia asioita.

Se on vaikea asia selittää, mutta levyltä se on kuultavissa. Mutta se liittyy siihen osaan elämästäni, jota juuri kukaan ei pysty samaistumaan. Näin musiikkini, joka on heijastusta sisimmästäni, muuttui sellaiseksi, ettei siihenkään kukaan pystynyt samaistumaan. Sitten aloin piiloutumaan tyyleihin, jätin vain pieniä johtolankoja siitä, mitä mielessäni todella oli. En yksinkertaisesti halunnut jakaa avoimesti kaikkia näitä juttuja lauluissani, jotka yleensä kertovat täsmälleen sen, mitä haluankin kertoa ja niin kovaa, että kaikki pystyvät sen kuulemaan.

Pojillasi on molemmilla CP-vamma. Kuinka vaikeita heidän vammansa ovat?

Ben, joka on yhdeksän, on upea pikkumies, mahtava pieni ihminen. Hänellä on todella kauniit kasvot, hyvä sydän ja hänen kanssaan on hauska leikkiä. Meillä on todella hieno leikkijunarata, johon kuuluu valtava määrä junia, joita hän ohjailee nappuloilla ja säätimillä.

Hän opettelee kommunikoimaan, pelaamaan pelejä ja ratkaisemaan ongelmia tietokoneen avulla. Hän on kehitysvammainen koska hänellä on vakava cp-vamma, hän on neliraajahalvaantunut eikä hän pysty tuottamaan puhetta. Hänelle on siis monenlaisia vammoja. CP-vamma on elämäntila, ei tauti. Sellainen hän on, siinä tilassa. Hän tuli tähän maailmaan sellaisena ja sellainen hän on. Pystymme tekemään monia asioita, joiden tekemistä pidämme itsestään selvänä, mutta hän ei pystykään tekemään niitä. Mutta hänen sielunsa on paikallaan, olen varma että hänellä on vammojensa vuoksi elämään sellainen asenne, jota meillä ei voisi koskaan olla.

Toisella pojallani, Zekellä on lievä cp-vamma. Hän on mahtava poika, hänestä on kasvamassa vahva nuorukainen. Hän täyttää 16 syyskuussa, hän toivoo kovasti saavansa ajokortin. Hän on upea tyyppi, hieno lapsi ja hänellä on lämmin sydän.

Mistä cp-vamma aiheutuu?

Kukaan ei osaa vastata siihen. Toisaalta Pegi [Youngin vaimo] ja minä, toisaalta Carrie [Snodgrass, Zeken äiti] ja minä mietimme, että miksi molemmat pojat syntyivät cp-vammaisina. Ei siihen vastausta löydy. Kolmas lapseni, Amber on kuin pieni kukka, kasvaa kuten pienen kukan kuuluukin. Pegi tarvitsi paljon valmistautumista toisen lapsen saamiseen, meille molemmille oli raskasta tajuta se, että jokin voi taaskin mennä vikaan. Mutta monet lääkärit vakuuttivat meille, ettei mikään vaikuttaisi siihen. Kävin itsekin tutkimuksissa, koska olen molempien poikien isä. Lääkärit sanoivat: ”Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta sinulla on kaksi lasta eikä heidän välillään ole mitään yhteyttä. On täysin sattumaa, että molemmilla on cp-vamma.”

Minulle on usein tullut elämästäni tunne, että minut on syystä tai toisesta valikoitu kokemaan äärimmäisiä asioita. Sen tunteen kanssa on ollut vaikea elää. Me olemme kestäneet sen, olemme oppineet kääntämään sen myönteiseksi ja jatkaneet eteenpäin. Se, että meillä oli voimaa toisen lapsen hankkimiseen lähensi meitä toisiimme todella paljon, lisäksi kun Amberista tuli niin kaunis pieni tyttö ja kaikki sujui hyvin.

Olet vuosien mittaan saanut paljon kritiikkiä tyylillisistä muutoksistasi.

Aikaisemmin Bobby Darin otti minua päähän, koska hän vaihtoi tyyliä niin usein. Nykyään pidän häntä nerona. Ajattele vaikka kappaleita ”Queen of the Hop” ja ”Mack the Knife”. Eikä se tarkoita, etteikö hän olisi uskonut kappaleeseen ”Queen of the Hop” kun hän teki täyskäännöksen ja siirtyi Frank Sinatra -tyyliin.

Tämä asia tulee usein vastaan, koska kokeilen eri juttuja ja soitan monenlaista musiikkia. Minulle itselleni tämä ei vähennä yhtään tekemisteni arvoa. Tällä hetkellä rakastan Bluenotes-yhtyettä, koska se tuntuu juuri oikealta minulle. Tulen tekemään paljon muitakin asioita, mutta uskon että myöhemmin palaan tähän uudestaan ja uudestaan. Soittaminen puhallinryhmän kanssa ja soittaminen tässä yhtyeessä on yksinkertaisesti upeaa.

Sanoit jotain samantapaista silloin kun teit Old Ways -levyn ja kiertelit International Harvesters -yhtyeen kanssa - että olet onnellinen ja että tulisit soittamaan siitä eteenpäin aina kantria.

Siihen aikaan kantrin soittaminen minusta tuntui todella hyvältä, se oli todella hauskaa. Sitten eräänä aamuna heräsin enkä kuullut muuta kuin massiivisen rytmin, josta kitarasoundini kohosi. Kuulin päässäni rock'n rollia niin kovalla, etten voinut olla huomioimatta sitä.

Ja niin palasit takaisin Crazy Horseen, kuten olet tehnyt monesti aiemminkin urallasi.

Se on totta ja saatan taas joskus tulevaisuudessa palata Crazy Horseen, mutta se tuntuu tällä hetkellä hyvin epätodennäköiseltä. Musiikki, jota esitin Crazy Horsessa oli nuoren ihmisen musiikkia enkä minä ole nuorempi, olen vanhentunut.

Crazy Horsessa on hienoa se, etteivät yhtyeen jäsenet ole teknisesti loistavia soittajia, mutta soitossa on mukana valtavasti tunnetta.

No, tuo on juuri se, mistä Crazy Horsessa on kyse. He tuovat esille minussa hyvin alkukantaisia piirteitä. Hommassa on erittäin paljon tunnetta mukana, mikä tekee musiikista nuorille helposti lähestyttävää. Musiikkimme on hyvin lapsenomaista. Minulla on ollut upeita hetkiä Crazy Horsen kanssa.

Miltä tuntuu ajatus sen tyyppisen rock'n rollin soittamisesta nelikymppisenä?

Kysymys on, kuinka kauan sitä pystyy jatkamaan? Ja tekemään hommaa tosissaan? Tai alkaako juttu muuttua aikaisemman toistoksi, samojen juttujen uudelleen kelaamiseksi? Tätä kysyn itseltäni aina uudestaan.

Alkoiko Crazy Horse muuttua uudelleen kelaamiseksi?

Loppua kohden niin alkoi käydä. Tunsin homman alkavan liukua pois. En ole koskaan halunnut olla maksavan yleisön edessä, joka ajattelisi etten ole täysillä mukana hommassa. Jos tuntee energian katoavan, on parasta heittää pyyhe kehään ja lopettaa homma siihen.

Tarkoitatko, että rock'n roll on nuorempien ihmisten väline?

Siitä ei ole epäilystäkään. Kysymys onkin siitä, että onko se myös vanhemman väen väline. Siksi rakastankin Bluenotes-yhtyettä. Se tuottaa minulle saman tunteen ja elämyksen kuin rock'n roll, mutta kokeneemmalla ja kehittyneemmällä tavalla.

Siksi musiikki, jota nykyään soitan antaa minulle todella hyviä tuntemuksia. Se on jotakin, johon uskon, jonka kanssa tunnen oloni mukavaksi. Se on todellista, jotakin, mitä minulle todella tapahtuu elämässäni tällä hetkellä.