Hoppua, hoppua. Inglewoodin kaupunginosa löytyy, samoin sopiva katu ja siellä jo pilkottaa Forum. Kuulemma lähinnä koripallohalli. Tämä konsertti on pakko nähdä: liput maksoivat yli 27 dollaria kappale. Tungemme Oldsmobilen valtavalle parkkipaikalle - parkkipaikka ei ainoastaan Forumin vaan myös vieressä olevan raviradan käytössä. Tallustelemme sisään, turvallisuusmies tarkistaa, ettei meillä ole aseita. Vakuutamme, ettemme ole tulleet Suomesta saakka tappamaan Youngia - mustalla parimetrisellä äijällä oli hauskaa. Kyselemme, paljonko täällä on porukkaa. 18000, sanovat.

Etsimme mukavahkon tuolimme, sopiva kulma näyttämölle. Kello on jo puoli kahdeksan, mutta puoli huonetta on tyhjillään. Kansaa valuu sisään koko ajan, tuollaista keskimäärin alle kaksikymppistä, mutta joukossa on nelikymppisiin saakka. Haemme sapuskaa, polttelemme savukkeita ja odottelemme. Odotusmusiikkina on Beach Boys -taustoja. Se on viihdyttävää arvausleikkiä, onko tämä Little Deuce Coupe? California Girls?

Tuntia ilmoitetun alkamisajan jälkeen sali alkaa täyttyä. Yleisö on todella valmista, joka kerran kun taustanauhassa tulee tauko, ulvoo kansa innoissaan. Ja alkaahan se lopulta, valot himmenevät, Hendrixin versio kansallislaulusta kaikuu jättiläismäisistä kovaäänisistä. Pieniä munkinkaapuihin verhoutuneita tyyppejä, joilla on loistavat punaiset lasit silmillään, alkaa hyppiä lavalla. Kääpiöt tai munkit, mitä ne lienevät, ryhtyvät nostamaan valtavaa mikrofonia (joka sopisi noin nelimetriselle esiintyjälle)... ahaa, tämä menee minullekin himaan, siinä parodioidaan sitä Iwo Jiman tapausta, josta on jos millä mitalla kuvia, maalauksia, miehet pystyttämässä lippua.

Omituisesti koikkelehtivat kääpiöt poistuvat ja »A Day in the Life» alkaa soida. Kun piisi on kliimaksissa, alkaa yhden lavalla olevan nelimetrisen pakin kansi nousta. Ja kukapa paljastuukaan sen alta, ellei »nukkuva» Young. Ihmiset sytyttävät tulitikkuja, sytkäreitä... tunnelma on korkealla. Young »herää», kävelee alas laatikon päältä, tarttuu kitaraan ja alkaa soittaa. Langaton mikki sekä kitarassa että laulussa/huuliharpussa.

Ei se vieläkään osaa laulaa, ajattelen... sävellyksessä ei ole kuin kolme, neljä nuottia, eikä se osu yhteenkään. No, ei se meitä hämää. (Vaikka hämäsikin paria tyyppiä, joiden kanssa juteltiin eilen. Kerrottuamme ketä olimme nähneet, pojat hurrasivat, kerrottuamme ketä vielä aiomme nähdä, pojat olivat ihmeissään Youngin suhteen "he turns me off, he's always so off-key...") Tämä yleisö on nuorempaa, se ei välitä. Mies tallustelee ympäri näyttämöä, ei katso yleisöön päin, mutta taapertelee joka kulmaan näyttämöllä ja saa joka kulmasta kovat hurraahuudot. Valkoisessa haalarissa tallusteleva Young näyttää ihmeen terveeltä, ehkä pahat tavat ovat häipyneet tukan mukana. Mutta piisejä en tunne... ei ole tullut seuratuksi miehen uraa niiden parhaiden aikojen jälkeen. Kolmen samanlaisen piisin jälkeen Young nukahtaa uudelleen.

Kääpiöt käärivät Youngin huopaan ja vievät pois. Näyttämöllä häärii kääpiöiden lisäksi pari piispankuteissa olevaa tyyppiä, jokunen ehkä professori valkoisissa takeissaan, yhtä tyyppiä tuupitaan rullatuolissa... myöhemmin rullatuolityyppi alkaa jytäillä tuolissaan. Ämyreistä tulee jotakin mökää, jonka tunnistamme Woodstockin höpinöiksi. Sitten Hullu Hevonen onkin jo lavalla, kansa ulvoo lisää. Mutta miksaus menee päin helvettiä... kuultavissa ei ole kuin Youngin kitara - no onhan se tietenkin show'n tähti, mutta. Visuaalisella puolella tapahtuu koko ajan: paitsi tätä tavanomaista värien vaihtumista nähdään myös parimetrisiä huuliharppuja tai - kun pojat jossakin välissä virittävät (Youngin tapauksessa varsin huolimattomasti, ja muitahan ei kuulunut) - kolmimetrinen äänirauta, jättimäisiä juomalaseja jne.

Yleisö alkaa puolen tunnin kuluttua olla vähän rauhatonta. Alussa jouduttiin seisomaan vähän väliä, nyt meidän katsomonosassamme enää pari fanaattisinta hyppii. Jotkut valuvat hakemaan sapuskaa.

Bändiosuus loppuu ja erilaisten uusien kääpiötemppujen jälkeen Young tulee lavalle pianon ääreen, taas langattomat mikit. Pojalla on aikamoinen kantti - ei se soita pianoa paremmin kuin... niin no, kukaan joka sitä joskus on edes yrittänyt. Pari piispaa ottaa tanssikuvioita, Young vaihtaa kitaraan, tämä on show'n paras osa, kuuluvuus on OK. Ja taas Young häviää. Kääpiöt häärivät taas lavalla punaisine silmineen. Hevoset tulevat jälleen lavalle, mutta vaikka kosketinsoittimissakin löytyisi, niihin ei tartuta: vain kaksi kitaraa, basso (jota ei kuulu) ja rummut (joita ei kuulu). Laulukin on hieman Youngin kitaran alapuolella.

Alan pelätä olevani väärässä paikassa, mutta havaintoani vahvistavat innokkaat fanitkin. Niitä alkaa häipyä. Ja niin valmiita kun ne olivatkin pitämään Youngista. Tunnelma latistuu entisestään, enää ei kuulla juuri edes aplodejakaan. Mutta edelleen tapahtuu visuaalisella puolella koko ajan, valokuviot vaihtelevat, jotakin valokirjoituksen tapaista tulee muutamaksi sekunniksi näkyviin jne. Puolet tuoleista alkaa olla tyhjillään, kun Young alkaa jammailla jotain epämelodista sooloa. Neljäsosa on lähtenyt, neljäsosa kuljeskelee käytävillä popcorniensa ja kokistensa kanssa. Kysäisen mitä Young soittaa. Eivät tiedä nekään. Akustisen kitaran jutuista sai jonkin verran selvää - kansa oli revetä kun ensimmäisessä piisissä Young sanoi jotain pilvestä. Kyllä kansa oli valmista...

Ensimmäiset puolitoista tuntia riittävät: häivymme. Emmekä yksin. Seuraavana päivänä meille vakuutetaan, että edellinen konsertti oli ollut hieno - fiilis niin korkealla, että Young oli soittanut tunnin ylimääräistä. Ehkä niin, siihen konserttiin me emme vain osuneet. Mutta Young jäi kyllä meikäläiselle sanotaan 25 taalaa auki.