Neil Young on verrannut itseään autoon: ensin hänen uutuudenkarheutensa viehätti, sitten häntä katseltiin kuin käytettyä romua. Tarvittiin kuitenkin vain lisää aikaa. Nykyään Neil Young on klassikkomalli liukuhihnakärryjen joukossa.

Torontossa vuonna 1945 syntynyt Neil innostui rock'n'rollista nähtyään Elviksen televisiossa. Ensimmäisen levyttäneen bändinsä The Squiresin loppuvuosina hän alkoi laulaa ja kirjoittaa biisejä, jotka yhdistivät folkia metelöivään rockiin. Squires yritti nakertaa itselleen jalansijaa Kanadan ikiroutaan neljän vuoden ajan, kunnes Young luopui toivosta.

Hän liittyi erään torontolaisyhtyeen rivikitaristiksi, mutta mieli paloi Kaliforniaan. Siellä vaikutti nimittäin Stephen Stills, jonka kanssa oli suunniteltu suuria. Eräänä päivänä Neil kantoi bändinsä kaluston kanikonttoriin ja lähti ryöstösaaliinsa turvin Los Angelesiin. Torontolaiset saivat omansa takaisin vasta viiden vuoden kuluttua, kun kaikki oli jo toisin.

Young saapui LA:iin aprillipäivänä 1966, vailla havaintoa Stillsin majapaikasta. Neil oli jo ohjastamassa pakettiautoaan San Franciscoon, kun äimistynyt Stephen sattui näkemään hänet Sunset Stripin ruuhkassa. Jälleennäkemisen tulos oli Buffalo Springfield, jonka tuotanto on aikakautensa keskeistä antia.

Bändi julkaisi kolme albumia vuosien 1967 ja 1968 aikana. Young erosi yhtyeestä useampaan otteeseen. Asiat tapahtuivat liian nopeasti hänen hermoilleen: Kun bändi lämmitteli Rolling Stonesia valtavalla Hollywood Bowlilla, oli kulunut vasta vajaa vuosi siitä, kun Neil Young eli kädestä suuhun Kanadassa. Viimeisen albumin Last Time Aroundin ilmestyessä bändi oli käytännössä jo hajonnut.

Youngin nimeämätön soololevy ilmestyi tammikuussa 1969. Sen Wall of Sound -henki oli kaukana siitä, mistä mies myöhemmin opittaisiin tuntemaan. Young ei ollut tyytyväinen levyynsä, joka vieläpä floppasi: tarvittiin jotakin välittömämpää. Hän hankkiutui yhteistyöhön The Rockets -bändin kanssa ja nimesi sen Crazy Horseksi. Intiimi Everybody Knows This Is Nowhere oli kaupoissa vain neljä kuukautta edeltäjänsä jälkeen ja määritti suunnan, jota Young on kulkenut näihin päiviin saakka. Sitten Stephen Stills houkutteli Youngin yhtyeeseensä: Crosby, Stills, Nash & Young näki hippiunelman nousun ja tuhon Woodstockista Altamontiin ja julkaisi Déjà Vú -menestysalbumin vuonna 1970.

Youngin kolmannen soololevyn piti oleman rankkaa rockia, mutta Crazy Horse -mies Danny Whittenin lopulta kuolemaan johtaneet heroiiniongelmat käänsivät kurssia. After the Gold Rushilla ('70) Young esiteltiin romanttisena trubaduurina, mikä olikin ilmeisen onnistunut ratkaisu, sillä levy myi platinaa. Harvest ('72) nosti miehemme supertähtisarjaan.

Tuomiotrilogian tuolle puolen

Neil Young ja menestys eivät tulleet juttuun keskenään. Young kieltäytyi soittamasta livenä Heart of Gold -jättihittiään ja tekemästä levy-yhtiön toivomaa liki-identtistä seuraajaa Harvestille. Journey Through the Past -soundtrackia seurasi ”doom trilogy” -nimellä tunnettu kolmen synkeäsävyisen levyn sarja: livelevy Time Fades Away, pilven ja viinan sumentama Tonight's the Night ja hippiunelman häviötä heijasteleva On the Beach.

Crazy Horsen kanssa työstetty Zuma oli edeltäjiään valoisampi teos, mutta sen tiimoille suunniteltu kiertue jouduttiin perumaan lääkärin määräyksestä: Neilin äänihuulet vetelivät viimeisiään. Koska lomalla on aikaa tehdä töitä, syksyllä 1976 juhlittiin Stills-Young Bandin Long May You Run -albumin julkistajaisia. Kaksikon suurimuotoinen kiertue loppui kuitenkin lyhyeen, kun oikukas ystävämme häipyi kuvioista vajaan kolmen viikon kuluttua. Stills sai asian tiimoilta sähkeen: ”Dear Stephen, funny how some things that start spontaneously end that way. Eat a peach. Neil.”

Seuraavaksi ilmestyivät kuolemattoman Like a Hurricanen sisältävä American Stars'n'Bars sekä kokoelma Decade. Syyskuussa 1978 levy-yhtiö sai toivomansa lahjan: Comes a Time oli Harvestin tapainen radioystävällinen levy, joka nousi Billboardin kärkikymmenikköön.

Kun punk tuli, Young oli kolmekymppinen miljonääri, joka omisti ranchin. Vaikka artistimme yhteydet katupoikiin olivat enintään näennäiset, hän innostui uuden musiikin hengestä, jossa saattoi aistia alkuperäisen rock'n'rollin kapinaa. Rust Never Sleepsillä ('79) ja Live Rust ('79) -livelevyllä voi kuulla Neil Youngin nostavan kätensä lippaan punkrockin kunniaksi.

CP-vammaisen lapsen kuntoutus ja vaimon terveysongelmat pistivät Youngin prioriteetit uusiksi, joten oikeistosympatiavivahteita sisältänyt Hawks And Doves ja Re-ac-tor jäivät keskinkertaisiksi tekeleiksi. Huonosti alkaneesta vuosikymmenestä tuli Youngin uran syvin aallonpohja.

Taiteellinen vapaus?

Entisen CSN&Y-manageri David Geffenin uusi levy-yhtiö tarvitsi suuren nimen. Neil Youngille luvattiin täysi taiteellinen vapaus, mikä oli parasta mitä omapäinen mies saattoi kuvitella kohdalleen osuvan. Lupaukset osoittautuivat kuitenkin katteettomiksi: Geffen tyrmäsi heti ensimmäiset saamansa demot.

Young painoi tapahtuneen villaisella kiinnostuttuaan modernista elektro-popista ja aivan erityisesti siitä, kuinka Kraftwerk hyödynsi rumpukoneita, vocoderia ja muuta ihmeellistä tulevaisuuden välineistöä. Uuden teknologian avulla hän pääsisi käsiksi musiikkiin, jollaisen työstäminen ei ollut mahdollista primitiivisellä 70-luvulla.

Trans-albumi (´83) menestyi aika hyvin, mutta prosessoitujen soundien viidakosta selvittyään Young tunsi tarvetta perinteisen country-levyn tekemiseen. Geffen kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta moista ja vaati ”enemmän rock'n'rollia.” Naseva vastaisku jatkuvasti kapuloita rattaisiin työntävälle Geffenille oli Everybody's Rockin' - alle 25-minuuttinen rockabillylevy, jonka kannessa Young nähtiin vaaleanpunaisessa kravatissa. Geffenin mielestä kyseessä oli lähinnä huono vitsi.

David Geffen alkoi tympääntyä. Hän ei tarvinnut esiteknoa, rockabillyä eikä varsinkaan Old Ways -kantriprojektia. Hän tarvitsi uuden Harvestin tai Rust Never Sleepsin. Ne olivat musiikkia, jota Neil Young -fanit ostivat kuin leipää. Niinpä Geffen väänsi rahahanat kiinni - saaden aikaan vain sen, että miljonääri jatkoi kantriäänityksiään omin luvin. Lopulta osapuolet vetivät toisensa oikeuteen.

Prosessin edetessä selvisi, että Neil Youngin päätä oli mahdotonta kääntää hänen musiikkiinsa liittyvissä kysymyksissä. Asiat olivat kehittyneet pisteeseen, jossa Young ei tulisi antamaan levy-yhtiölleen uutta Heart of Goldia vaikka sellaisen salaa säveltäisikin.

- Jos te nostatte oikeusjuttuja minua vastaan siksi että soitan kantria, sitä kauemmin ja varmemmin soitan kantria. Joko te peräännytte tai minä soitan kantria ikuisesti, totesi Young.

Old Ways julkaistiin vuonna 1985. Koska Youngin oli täytettävä levytyssopimuksensa ehdot, Geffen sai julkaista vielä kepoisen syntikkarock-tekele Landing on Waterin, Lifen ja myöhemmin Lucky Thirteen -kokoelman. Huojentuneen miehen paluu Reprisen talliin oli This Note's for You ('88) - pieni, blues-sävyinen askel ylös laadun portaita.

Grungen kummisetä

'90-luvun taitteessa glasnost oli lämmittänyt kylmän sodan kädenlämpöiseksi, ja pian kommunismi loikkasi pois itäblokin maista. Mullistukset saivat Neil Youngin pohtimaan vapauden olemusta. Tuloksena oli Freedom (´89), jonka klassikko Rockin' in the Free World analysoi ansiokkaasti ”vapaassa maailmassa” elämisen kääntöpuolta; huumeita, loppuun palamista ja köyhyyttä. Ragged Glory ('90) palasi Crazy Horsen juurille ja Smell the Horse -kiertue dokumentoitiin Arc/Weld-nimiselle livelevyn ja kokeilevan albumin sekoitukselle.

Harvestin haamu kummitteli edelleen Youngin kannoilla. Hän nimesikin Harvest Moon -levyn ('92) jatko-osaksi tuolle klassikolle, perustellen kauniin ja hillityn albumin tekemistä sillä, että Weldin metelikokeilut olivat laukaisseet hänessä tinnituksen. Harvest Moon kipusi listoille, MTV Unplugged ('93) seurasi perässä ja ”grungen kummisedäksi” tituleerattu Young kiersi Eurooppaa Pearl Jam lämmittelijänään.

Grunge-aalto huuhtoi julkisuuteen tutunnäköisiä hahmoja. Vakavat, flanellipaitaiset nuorukaiset antoivat sänkensä kasvaa ja tukkansa rasvoittua kuin ivatakseen valtaistuimelta syrjäytetyn glam metalin muistoa. Young suhtautui grungeen mielenkiinnolla. Kurt Cobain oli hänestä paitsi yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä muusikoista, myös kiinnostava ihminen: hän näki ristiriitojen repimässä nuorukaisessa vähän liiankin tuttuja piirteitä. Young tavoitteli tähteä turhaan vain muutamia päiviä ennen tämän itsemurhaa - jonka Cobain sattumoisin oikeutti Youngin kirjoittamalla ”It's better to burn out than fade away” -rivillä. Tragediasta syntyi albumi Sleeps With Angels.

Kesällä '95 Young ja Pearl Jam rokkasivat listoja Mirror Ballilla. Vuosituhannen loppu ja vaihde näkivät vielä albumit Broken Arrow ('96) ja Silver And Gold ('00). Niiden välinen aika tuhraantui Buffalo Springfieldin cd-boksin ja CSNY:in Looking Forward -albumin parissa. Crazy Horsen livekunto esiteltiin Year of the Horsella. Viimevuotinen Are You Passionate muistetaan lähinnä 9/11 -tragedian inspiroimasta Let's Roll -laulusta. Äskettäin ilmestyi kiinnostava konseptialbumi Greendale.

Neil Young -rintamalta kuuluu hyvää: On the Beach, American Stars'n'Bars sekä Re-ac-tor on viimein saatettu cd-formaattiin. Kenties tämä ennakoi muidenkin vaikeasti saatavilla olevien Young-levyjen uudelleenjulkaisuja. Artisti itse on lähinnä vastustanut moista haihattelua, mutta kukapa tietää… Ehkäpä itselleen ja ihailijoilleen alati uusia haasteita asettava vapisevaääninen oikuttelija on oppinut nauttimaan nostalgiasta.