|
|
|
Linja-auto pysähtyy hieman vinkuen hengähtämään liikennevaloihin. Onhan se ollutkin jo 10 vuotta liikenteessä. Se on saapunut paikkaan nimeltä Troy New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, vanhaan pikkukaupunkiin. Vanhat miehet katselevat bussia penkeillä rekkakuskilippahatut päässään autioituneilla kaduilla. Bussin katolle on hitsattu parin vanhan Studebakerin yläosat kuin kaksoistykkitorneiksi hiljaa silmäilemään ohilipuvaa maisemaa. Toisen päälle on kiinnitetty surfilauta. Bussin kyljet on peitetty sään pieksemillä puisilla kaarilla. Bussin kiihdyttäessä pois liikennevaloista pakoputki muristen, ohikulkijat saattoivat nähdä sen takapäässä tekstin ”BUFFALO SPRINGFIELD”. Bussi on saattanut kierrellä tasankoja loputtomiin. Bussissa Elvis-niminen ajokoira istui etupenkissä tietä tarkkaillen. Kalusteet, hyllyt, istuimet ja tarjoilupöydät oli kaikki tehty käsin puusta, aina etuosan ruuanlaittoalueesta, keskiosan oleilutilan kautta takaosan makuuhuoneeseen. Ajoneuvon omistaja taputti koiraa, joka pyöräytti silmiään surullisesti ylöspäin. ”Soitin täällä joskus Buffalo Springfieldin kanssa”, muistelee omistaja äänellä, joka onnistuu olemaan yhtäaikaa tumma ja nasaali. ”Muistan, ettemme saaneet rahojamme. Keikan järjestäjä osoitteli meitä aseella ja käski häipyä. Sellaista se oli vanhoina hyvinä aikoina.” Melkein 20 vuotta myöhemmin Neil young on palannut viimeisimmän yhtyeensä kanssa. Yhtye muodostuu Nashvillen veteraanimuusikoista ja tunnetaan nimellä International Harvesters. Hänen uusi kantrilevynsä Old Ways on tekijänsä näkemyksen mukaan kolmas levy sarjassa, joka alkoi myyntimenestyksestä Harvest 1972, jatkui miellyttävällä Comes A Time -levyllä 1978. Monien matkalle tulleiden valikoitujen poikkeamien jälkeen levy on tuonut hänet jälleen kiertueelle vuonna 1985. Old Ways on taitavasti työstetty levy, täynnä täydellisen vaikuttavia sävellyksiä ja virheettömiä suorituksia Youngin tutuilta luottomiehiltä kuten steelkitaristi Ben Keith ja rumpali Karl Himmel. Mikä merkittävämpää, levylle on saatu pyydystettyä mielentila mieheltä, joka tykitti rock'n rollia, menetti matkalla hyviä ystäviään, käänsi tietoisesti selkänsä myyntitilastoille ja pop-tähteydelle ja on onnistunut aikuistumaan alalla, jolla kaikki kertoimet ovat aikuistumista vastaan. Neil Young selviytyi ja aikuistui. Hän on myös muuttunut: ”Minusta tuntuu, että jollakin tavalla - vain jollakin tavalla, mutta kuitenkin jollakin tavalla rock'n roll on hylännyt minut”, hän sanoi. ”Rock'n roll ei oikein anna mahdollisuutta aikuistua arvokkaasti ja samalla jatkaa työskentelyä.” Miksi näin, siksikö että pitäisi kuolla ennemmin kuin vanhentua?”Kyllä, juuri niin. Jos aikoo rokata, on paras palaa loppuun, koska sellaisena yleisö haluaa rokkarit. Yleisö haluaa tähtensä menevän äärirajoille asti, elämänsä äärirajoille, koska nuoret itse ovat juuri niillä rajoilla. He tekevät löytöjä itsestään ja rock'n roll on nuorten musiikkia. Minusta se on realiteetti, rakastan silti rock'n rollia, rakastan rocktyyppisten kappaleiden esittämistä ohjelmistossani, mutta en näe siinä itselläni minkäänlaista tulevaisuutta.” Young pitää tauon, hänen suora musta tukkansa heilahtaa eteenpäin, hän hieraisee vahvan sängen peittämää poskeaan. ”Kantrimusiikissa näen ihmisiä, jotka pitävät huoltavat omasta väestään. 75-vuotiaat miehet kiertelevät yhä esiintymässä. Sitä varten minäkin täällä olen, joten aion hommata ympärilleni ihmisiä, jotka pitävät minusta huolta, koska aion tehdä tätä todella kauan. Willie Nelson on nyt 54-vuotias ja hän on onnellinen ihminen, pitää siitä mitä tekee. En pysty kuvittelemaan ketään rokkaria samassa tilanteessa. Mitä minun siis pitäisi tehdä?” Old Ways -levyllä vierailevat myös kantritähdet Waylon Jennings ja Willie Nelson, molemmat ovat mukana myös muutamilla keikoilla Youngin menossa olevalla kiertueella. Monilla kiertueen konserteista Young ja International Harvesters esiintyvät perheyleisöille osavaltioiden markkinoilla, jotka ovat valtavia kokopäiväisiä ihmisten ja eläinten kokoontumisia, tivoleita, ruokaa ja juomaa. Näillä juhlilla jokainen vaihtaa illalla viihteelle. Yleisö on täysin toisenlainen verrattuna rock'n roll -yleisöön, joka vuosien mittaan kerääntyi nähdäkseen Youngin esiintyvän Buffalo Springfieldin, Crosby, Stills & Nashin tai hänen monivuotisen taustayhtyeensä Crazy Horsen kanssa. Kriittisempien tarkkailijoiden keskuudessa Young tunnetaan rentona ruikuttajana, jolla oli hittisingle Heart of Gold vuonna 1972. Hänen 70-luvun alun levynsä After The Gold Rush ja Harvest toimivat surumielisinä taustanauhoina joukolle henkisesti tasapainottomia, itsemurhaa harkinneita nuoria. 60-luvulla hänen työskentelynsä Buffalo Springfieldin kanssa toi hänet raivoisan luovaan läheisyyteen Stephen Stillsin kanssa. Yhtyeen tekemistä monista hienoista kappaleista juuri Youngin unenkaltaiset sinfoniajäljitelmät Expecting To Fly ja Broken Arrow ovat yhtyeen tuotannosta vainoavimmat ja selittämättömimmät. Young liittyi Crosby, Stills & Nashin -yhtyeeseen soittajaksi ja mustaksi hevoseksi. Hänen työnsä heidän kanssa kesti tuskin vuotta, mutta varsinkin Deja Vu -levy tuotti hänelle tärkeätä julkisuutta hänen myöhempää soolouraansa varten. Kokoonpano osoittautui lyhytikäiseksi, mutta vuosien mittaan Youngin omien levyjen seuratessa katkeraa ja mutkittelevaa polkuaan selvisi, että vaikka CSNY oli antanut hänelle hyvät taloudelliset lähtökohdat, ei CSNY-tuotannosta voinut päätellä juuri mitään miehen kykyjen laajuudesta ja syvyydestä. Seuranneet levyt - Tonight's The Night, On The Beach ja Time Fades Away - osoittivat painokkaasti, että Young oli aivan jotain muuta kuin hippimäinen rauhanveikko, jollaisena lehdistö hänet olisi mielellään nähnyt. Crosby, Stills & Nash soittavat yhä yhdessä ansaiten tukuittain dollareita, mutta Young ei halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä ennen kuin Crosby pääsee eroon kokaiiniriippuvuudestaan. Aihe tuo hänestä esiin ankaran puritaanisen piirteen, luultavasti siksi, että hän on nähnyt useamman ystävänsä kuolevan huumeiden yliannostukseen. ”David sanoo rakastavansa soittamista Crosby, Stills, Nash & Young -yhtyeessä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Kerroin lähteväni heidän kanssaan kiertueelle, kun he todistaisivat minulle, että se olisi todellakin asia, jota David haluaisi elämäsään tehdä ja että hän pääsisi eroon huumeista. Kerroin heille näin kolme vuotta sitten, vielä ei ole mitään tapahtunut.” ”Minä näen tilanteen niin, että joko hän kuolee yliannostukseen tai me soitamme vielä yhdessä jonakin päivänä. Se on aika yksinkertaista. Mutta en suostu hommaan ennen kuin hän on irti huumeista. Tähän sääntöön Live Aid oli poikkeus, jonka päätin saman tien. He kaikki tietävät mielipiteenä tässä asiassa.””En halua kiertueelle CSNY:n kanssa, koska tällöin kaikki tarkkailisivat bändiä, kuinka iso juttu se on ja miten paljon se merkitsi, he näkisivät miehen, joka on täysin sekaisin eikä pysty palaamaan takaisin. Me olemme nähneet Davidin viime aikoina, kun hän on ollut vapaa aineista, silloin hän on yhtä terävä kuin hän on aina ollut. Mutta tuntuu, että hän haluaa olla riippuvainen aineista, tai muuten hän lopettaisi niiden käytön. Näin ollen, niin kauan kunnes hän kunnioittaa enemmän elämäänsä ja vaikutusta, joka hänellä on nuoriin... miksi jonkun 12-vuotiaan nuoren, joka rakastaa CSNY:n vanhoja levyjä, joita hän on vanhemmiltaan kuullut, miksi hänen pitäisi nähdä CSN&Y televisiossa ja tietää, että tuo tyyppi on kokaiiniriippuvainen, roikkunut tyhjän päällä vuosia ja taas vuosia, näyttää vihannekselta, mutta on silti televisiossa, bändi kiertelee yhä ja he ovat edelleen isoja tähtiä. Minä en tahdo näyttää sitä kenellekään, kenenkään ei pitäisi nähdä sellaista.” Vähän aikaa sitten tulleessa Live Aid -televisioinnissa Young ja hänen yhtyeensä esittivät kappaleen Nothing Is Perfect. Kappale ei ollut mukana Old Ways -levyllä, se on huomiota herättävän suorapuheinen julistus Youngin nykyisestä perhe-elämään syventymisestä ja melkeinpä hihhulimaisesta innostuksesta Ronald Reaganin Amerikkaan. Young on vältellyt Crosbyn, Stillsin ja Nashin kovaäänistä vasemmistolaispolitiikkaa, mutta kansalliskaartin ammuttua neljä opiskelijaa Kentin valtionyliopistossa hän kirjoitti aiheesta tiukan laulun nimeltä Ohio. Eräällä tavalla on järkytys tajuta hänen kannattavan Reaganin asevarustelua. Yksinäisestä Susi on kääntynyt republikaaniksi. ”Carterin vuosina kaikki kulkivat häntä koipien välissä, tiedäthän, pää painuksissa, ajatellen, että Amerikka on ollut niin paha, me olemme tehneet monia asioita väärin. Mutta varsinkin sotilaallisesti meillä on ollut monia tuhoisia juttuja, monia asioita, joita ei olisi pitänyt tapahtua, jotka ehkä olivat virheitä alunperin, vaikea sanoa. Ihmisiä tapettiin joka puolelle ennen kuin me menimme sinne yrittääksemme auttaa heitä, sitten me menimme auttamaan heitä ja mokasimme homman pahasti. Mutta ei aina voi olla pahoillaan kaikesta, mitä on tehnyt. Luonnollisesti toivon, ettei kukaan olisi koskaan kuollut missään sodassa, mutta sota on likaista peliä.””Näyttää siltä, ettei venäläisiä haittaa yhtään se, että he marssivat Afganistaniin ja tappavat ihmisiä joka puolella, miehittävät koko maan ja tekevät kaikki tekonsa. Ei heidän voi loputtomiin antaa jatkaa touhuaan ilman, että jossain vaiheessa sanotaan liika on liikaa. Jotta sen voisi sanoa, pitää olla voimaa, pitää olla vahva.” ”Kymmenen vuotta sitten USA oli todella surkeassa jamassa, jäänyt pahasti asevarustelussa Neuvostoliiton jälkeen. Kaikki sen jälkeen tapahtunut on ollut enemmän tai vähemmän kiinniottamista, tasoihin pääsemistä, samanlaisen varustelutason saavuttamista. Parhaimmillaankin se on huono tilanne, mutta vielä pahempaa olisi olla heikko silloin kun vahvempi valtio on uhka vapaudelle.” ”Näin ollen minä kannatan Reagania puhuttaessa asevarustelusta, laitettaessa kova kovaa vastaan niille maille, jotka käyttäytyvät aggressiivisesti vapaita maita kohtaan. Minusta siinä ei ole mitään pahaa.” Mutta olisitko voinut ajatella samoin vuonna 1967? ”Ei, en todellakaan olisi ajatellut noin 1967. Mutta minä olen nyt vanhempi, minulla on perhe. Minä näen muita ihmisiä perheineen. Juuri nyt ei ole uhkaa amerikkalaisille perheille, mutta monet muut perheet vapaissa maissa ovat uhattuina, tiedäthän, monissa maissa rautaesiripun rajoilla. On väärin seistä siellä ja sanoa, ettei sitä voisi koskaan enää tapahtua, koska se on tapahtunut. Me vain emme enää halua sen tapahtuvan, ainakaan minä en halua.”Tuntuu täysin järjettömältä ajatella miljardeja dollareita, jotka on vuodesta 1945 kulutettu aseisiin, joita ei ole koskaan käytetty, vai kuinka? ”Se on järjetöntä, täysin mieletöntä”, murahtaa Young. ”Ainakin meidän maissamme meillä sentään on vapaus sanoa, että se on järjetöntä. Juuri sen vuoksi taistelemme, oikeuden olla eri mieltä. Se on meidän oikeutemme ja meidän on tehtävä kaikkemme, jotta säilytämme sen oikeuden.””Joten minä en tyrmää ketään, joka sanoo, että meidän pitäisi lopettaa aseiden valmistaminen. Käytännössä minä olen heidän kanssaan eri mieltä. Ihanteellisesti ajatellen minä olen heidän kanssaan samaa mieltä. On kuin kävelisi aidan molemmilla puolilla, mutta minusta meillä on paljon asioita, joista olemme ihmisinä vastuullisia, jotta voisi vain pitää huolta omista asioistaan.” ”Siksi siis kulkiessani tietäni eteenpäin tunnen Reagania kohtaan sympatiaa paljon enemmän kuin muut ihmiset, hyvin monet muut ihmiset.” Mutta tuo kuulostaa vaarallisesti ”jokainen pitää huolen itsestään” -ajattelulta? Korjaa, jos olen ymmärtänyt väärin... ”Ehkä tavallaan, mutta... minusta se on enemmänkin jokainen pitää huolen veljestään kuin jokainen pitää huolen itsestään. Näin minä sen näen. Minusta on erittäin tärkeätä olla vahva.”Youngin asenne ei ole muodostunut yhdessä yössä. Palaten ajassa taaksepäin on helppoa löytää siitä jälkiä vuoden 1980 albumilta Hawks & doves, joka on epäyhtenäinen vaihe Youngin jatkuvassa kehityksessä. Union Man on vitsintapainen kappale, joka ilmeisesti tukee muusikkojen liiton väitettä ”elävä musiikki on parempaa”. Young juhlistaa ajatusta yhteisöllisestä yhteenkuuluvuudesta tyhjentävällä hokemalla. Kappaleessa Comin' Apart At Every Nail hän tunnustaa että ”tämä maa näyttää minusta todella hyvältä silloinkin kun se oli jossakin suhteessa hajoamassa palasiksi”. Levyn päätöskappale Hawks & Doves, voimallinen kantrikappale tutkii historian ajanjaksoja käyttäen käsitteitä Amerikan historiasta soveltaen niitä Youngin omaan uraan. Hän julistaa olevansa ”valmis jäämään ja maksamaan”. Vuonna 1981 ilmestyi Youngilta Re-Ac-Tor, vielä epäyhtenäisempi teos. Temaattinen jatkuvuus oli silti vielä satunnaisesti havaittavissa, kuten kappaleessa Motor City, jossa hän isänmaallisesti valittaa amerikkalaisen autoteollisuuden kuolemaa japanilaisten vallatessa markkinat (”tässä kaupungissa on jo liikaa Datsuneita”, sotaa mainitsematta...). Lisäksi levyltä löytyy Southern Pacific, ylistyslaulu vanhoille, jo kadonneille rautateille ja niillä työskenneille miehille. Youngin nykyisissä esiintymisissä kappale on edelleen mukana vahvana uudelleen työstettynä tulkintana sopien hyvin hänen ylistyslaulujensa kodista, perheestä ja Amerikan kolhiintuneesta kunniasta joukkoon. Punaniska? Toivottavasti ei. Kiertueella Young matkustaa yksin. Dave, autonkuljettaja ja asioista huolehtija, ajaa hänet keikalta yöksi levähdyspaikalle. Young ei näe yhtyettä ennen seuraavan päivän soundcheckia, he pitävät kuitenkin yhteyttä radioteitse. Keikkabussissa Young esittää täydellistä isäntää tarjoillen Budweiseria ja esitellen mehunpuristintaan. ”Luonnollinen hedelmämehu on upea juttu, parempaa kuin mikään huume”, hän selittää. ”Antaa luonnollisen sokeripaukun.” Ikään kuin johdantona hän purkaa ärtyisyyttään viimeisimmällä Iso-Britannian vierailullaan englantilaisilta musiikkilehdiltä saamastaan tylystä palautteesta soitettuaan raskaalla otteella Wembley Areenalla. Erityisen raivostunut hän tuntuu olevan steel-kitaristi Ben Keithin tukankuivaajalla kuivatusta tukasta vihjailleelle nenäkkäälle toimittajalle. Rivien välissä annettiin ymmärtää kiertueen olleen täysi fiasko musiikillisesti ja järjestelyjen puolesta. Tänä päivänä Young vaikuttaa tasapainoiselta, myönteiseltä ja tavoitteistaan selvillä olevalta. ”Minusta tuntuu, että on aika olla myönteinen”, hän sanoo katsellen yli pöydän silmillä, jotka voisivat porautua läpi teräksen. Kiertuemanageri Glenn Palmer sanoo, että hän näkee yhdellä silmäyksellä, jos Young on jostain syystä tyytymätön. Tällöin hän perääntyy ja palaa myöhemmin takaisin. ”Jos kaikki hipit sun muut 60-luvulta yhä valittavat joka perhanan jutusta, jos he ovat tyytymättömiä kaikkeen mahdolliseen, niin se on heidän oma vikansa, koska juuri heidän olisi pitänyt muuttaa asiat. Aikaa on kulunut, se mitä meillä nyt on, on se, mitä olemme itse tähän asti saaneet aikaiseksi. Jos he yhä lyövät lyttyyn kaiken, mitä ovat tehneet niin minä en todellakaan tunne sääliä asiasta.”Tuntuu, kuin kuulisin kaukaisia Eläköön-huutoja. ”Meidän pitäisi olla ylpeitä aikaansaannoksistamme ja kaikista myönteisistä puolista, joita me edustamme maailmassa. Tarkoitan meidän luovuuttamme, kekseliäisyyttämme, miksi sitä nyt kutsuisi. Minusta se ei ole kokonaan kuollut Amerikassa, minusta se on yhä tallella. 60-luku oli idealismin vuosikymmen, 80-luku puolestaan realismin vuosikymmen.” Kiertueella ollessaan Youngilla on aikaa ajatella ja kirjoittaa. Melody Makerin tavoittaessa hänet hän oli jo kirjoittanut uuden laulun nimeltä This Old House ja sovittanut sen ohjelmistoon. Se kertoo perheen pysyvästä voimasta ja identiteetin tunteesta kohdattaessa huonoja aikoja ja pankin perintämiehiä. ”Tämä vanha talo on rakennettu unelmille”, päättää Young. Hänen sanoituksensa ovat usein lähennelleet kliseitä, ristiriitaisesti kyllä hän onkin usein parhaimmillaan tällä alueella, työskennellen oivallusten ja latteuksien välissä. Siksi hän onkin ollut aina valmis kantriin, jossa kotitekoinen filosofia on ollut arvossaan, kunhan se on pohjautunut kovaan kokemukseen. Mutta merkittävää Youngin aikaansaannoksille vuosien mittaan on ollut useimpien muiden artistien kokemukset ylittävä myyttinen ulottuvuus. Hänen parhaissa lauluissaan on kuumeinen ja selkeä pinnan alainen virtaus. Sitä on vaikea tulkita, ehkä siksi että hänen voimakkaimmat kielikuvansa ovat enemmän visuaalisia kuin sanallisia. Kysyin häneltä uudesta Misfits-kappaleesta. Old Ways -levyllä tämä kappale ei kuulu samaan joukkoon muiden kanssa, se on outo kooste science fictionia ja toisistaan ilmeisen erillisiä kohtauksia, joita (L.A Timesin mukaan) yhdistää vain nykyaikainen eristyneisyys niin perinpohjaisena kuin vain kukaan on koskaan kokenut. Young raapii päätään, kääntyy tuijottamaan tuulilasin läpi, kääntyy sitten takaisin. ”Misfitsissä on paljon science fiction -tasoja, rinnakkaistasoja maantieteellisesti eri paikoissa. Se kaikki olisi voinut tapahtua täsmälleen samaan aikaan. Kaikki tapahtumat laulussa olisivat voineet tapahtua samanaikaisesti ja kuitenkin ne ovat myös erillisiä. Mielenkiintoinen juttu...” ”Kirjoitin laulun muutamassa minuutissa. Yhtenä yönä studiossa otin vain sähkökitarani yksinäni ollessani, laitoin volyymit tosi lujalle ja aloin soittelemaan, kirjoitin laulun sinä yönä. Töhersin vain sen paperinpalalle.””En paljoa lauluja tehdessäni paljoa mieti niitä, minä vain teen niitä. Yritän olla muuttelematta lauluja jälkeenpäin, koska muokkaaminen on tapa, joka, äh... on lähde, josta musiikki tulee ja josta sanat tulevat ja muokkaaminen on, no, jotakin jota tekee jollekin jota on ajatellut, miettinyt. Jos jotain ajattelee ja sitten työstää, silloin sitä pystyy muokkaamaankin. Jos ei ajattele koko asiaa, vain avautuu ja antaa musiikin tulla, silloin muokkaaminen on... muokkaamisella ottaa itselleen, miten sen sanoisi, no, etuoikeuksia.” Mutta jos olet tehnyt kappaleen, eikö sinulla ole silloin oikeus muokatakin sitä? ”Siitä juuri on kyse, en ole varma, onko kaikki musiikki, jonka teen, minun omaani, siinä se ero on. Minusta jotkut tekemäni jutut ovat omiani, mutta osa niistä vain tulee itsestään lävitseni. Työstämäni jutut pyörivät mielessäni taustalla, asettuvat itsestään kohdalleen ilman että ajattelen tietoisesti asiaa, oikeana hetkenä se sitten tulee ulos. Silloin on kyse enemmänkin luovuudesta sanan todellisessa merkityksessä kuin kekseliäisyydestä.””Joten sitä ei tarvitse muokata, kunhan se tulee ulos oikein, tulee ulos puhtaana, ilman että joka riviä miettii uudelleen tyyliin 'mitähän ihmiset ajattelevat minusta, jos kirjoitan näin?'. Siitä tavasta yritän pysyä erossa. Yritän olla huolehtimatta, mitä ihmiset kappaleesta ajattelevat siihen asti kunnes kappale on levytetty eikä sitä voi enää muuttaa. Sitten alan murehtimaan asiaa. Mutta silloin on jo liian myöhäistä söhriä kappaletta, joten ...” Tarvitsetko sopivan mielentilan kirjoittaaksesi? ”Kyllä, se jotenkin vain tulee ja menee. Joskus kirjoitan heti ensimmäiseksi aamulla. Ei siinä ole mitään säännöllisyyttä. Aika usein kirjoitan ajaessani tai matkustaessani, ilman soittimia, kirjoitan koko laulun, muistan sen kaiken ja tiedän tarkalleen millainen musiikki siihen tulee ennen kuin edes olen ottanut soitinta käteeni. Koko homma on valmiina, se vain tipahtaa heti kohdalleen.”Tunnetko koskaan kuivuvasi? Kyllä sitä tapahtuu. Silloin minä vain odotan. En yritä ajatella mitään rentoja juttuja pystyäkseni kirjoittaakseni. Joskus minulta ei ilmesty levyä pitkään aikaan, sitten tulee kaksi tai kolme hyvin nopeasti. Everybody's Rockin' ja Old Ways -levyjen välinen aika on pidempi kuin aika jonka Buffalo Springfield tai CSNY oli kasassa. Tein sinä aikana aika monta laulua, kahden ja puolen tai kolmen levyn edestä materiaalia, joten minulla on nyt levytettynä aika paljon tavaraa ja lisäksi jokunen kappale, joita ei ole vielä levytetty. Neil Youngin kiertueen yleisö tuntuu olevan läpileikkaus monesta sukupolvesta. Rochesterissa ja Troyssa näkemäni keikat olivat ulkoilmakonsertteja, yleisöä noin 8000, josta iso osa oli korkeakouluopiskelijoita. ”Olen hyväksynyt sen mitä teen nyt, en ole 25-vuotias, en kohkaa ympäriinsä rokaten, tämä minä olen eikä minun pitäisi yrittääkään olla jotain, mitä en ole. Sen hyväksyttyäni minulla oli kaikki kunnossa itseni kanssa. Mutta joskus on rankkaa katsoa nuorta yleisöä, mennä soittamaan ja muistaa, että soitin samanikäisille yleisöille ollessani itse siinä iässä, muistaa millainen silloin olin ja yrittää olla olematta enää samanlainen.” Eikö sinusta tunnu oudolta soittaa Once An Angelin tapaisia kappaleita ja puhua perheestäsi joukolle tenavia? ”Jos he saavat siitä jotain irti, niin sittenhän kaikki on hyvin, eilen illalla tuntuivat saavan,” sanoo Young Rochesterin konsertin jälkeisenä päivänä. ”Vaikka he ovatkin nuoria, niin muutamassa vuodessa suurin osa heistä on naimisissa tai seurustelee vakituisesti, monet heistä ovat jo naimisissa. Alueen takaosassa on paljon vanhempaa väkeä, joka ei rynnistä eteen, musiikki on heitäkin varten. Moni heistä tulee paikalle, koska heille ne jutut ovat menneisyyttä - he näkevät asioita, joista ovat tähän asti vain kuulleet.”Konsertit sisältävät kappaleita kaikilta Youngin uran kausilta, tosin hän on typistänyt musiikkinsa mielenvikaista sähköistä puolta. Hänen päätilaisuutensa kitararevittelyyn tulee kappaleessa Down By The River, jota hän irrottelee tutulla mustalla Gibsonillaan Joe Allenin muokatessa kevyesti vanhoja tuttuja bassokuvioita. Rufus Thibodeaux, Mount Rushmore -vuoren muotoinen louisianalainen cajun-viulisti asettuu tanakasti lavalla vasemmalle tanssahdellen Youngin vääntelehtiessä sooloaan - tosin on huomattava, että Youngin soitto on järjestelmällisempää ja paremmin muotoutunutta kuin mitä se voisi olla Crazy Horsen keikalla. Young on jopa kirjoittanut yhtyeestään uuden, iskevän laulun nimeltä Grey Riders. Konsertin avauksena kuullaan vanha kappale Country Home. Old Ways -levyltä kuullaan useita kappaleita, lisäksi kiinnekohtina Looking For A Love, Helpless ja kauniisti loikkiva Comes A Time. Illan parasta vastaanottoa ei saakaan Heart Of Gold vaan usein soitettu Old Man, lähelle sen suosiota pääsee myös klassikko Sugar Mountain. ”Esitän Sugar Mountainia enemmän yleisöä kuin itseäni varten”, Young selittää. ”Minusta olen sen heille velkaa, koska se tuntuu tekevän heidät onnellisiksi, joten siksi esitän Sugar Mountainia. He kuitenkin maksavat aika paljon nähdäkseen ja kuullakseen minut ja minä esitän aika paljon juttuja, joita he eivät ole ennen kuulleet, joten minusta tuntuu, että olen velvollisuuteni on myös esittää jotain, johon he voivat samaistua. Sugar Mountain on ystävällinen laulu, mitä enemmän vanhenen itse ja yleisöni vanhenee, sitä asiaankuuluvammaksi se tulee, varsinkin kun he ovat laulaneet sitä jo 20 vuotta. Kappale merkitsee heille todella paljon, joten annan mielelläni heille tilaisuuden nauttia siitä hetkestä”. Hän taukoaa hetkeksi, sitten tuttu susimainen virne leviää hänen kasvoilleen. ”Minulla oli Sugar Mountain 10 vuoden ajan melkein jokaisen julkaisemani singlen B-puolena.”Epäilemättä hänen huolellinen yleisön toiveiden huomiointinsa pohjaa tasapainoon, jonka Young on onnistunut luomaan henkilökohtaisen ja ammattilaisen elämänsä välillä. Hänen vaimonsa ei, toisin kuin yleensä, ole kiertueella hänen kanssaan - hän on maatilalla Kaliforniassa hoitamassa lapsia, siskoa ja veljeä. Youngin toisellakin pojalla on cp-vamma. Tämä on vaikuttanut perinpohjaisesti hänen elämänasenteeseensa. ”Minusta on aina tuntunut siltä, että Jumala teki pojastani sellaisen kuin hän on, koska Hän yritti osoittaa minulle jotakin, joten yritän olla mahdollisimman myönteinen sellaisia ihmisiä kohtaan ja kehitysvammaisten lasten perheitä kohtaan. Tunnen syvää sääliä sellaisia ihmisiä kohtaan, myöskin syvää ymmärrystä, jota en tuntenut aiemmin ja minusta tämä on tehnyt minusta paremman ihmisen.” ”Ja koska minulla on vaikutusvaltaa niin moneen ihmiseen, on vain luonnollista että minulle näytetään elämän äärialueita, jotta se vaikuttaisi jotenkin minuun. Mikään ei ole täydellistä, niin se on.”Jos ajatellaan aikaa yli 10 vuotta sitten, Young pystyy tarkastelemaan hyvin dokumentoitua synkkään kauttaan pidemmältä aikaväliltä. Sen jälkeen kun Harvestista oli tullut myyntimenestys miljoonien kappaleiden myynnillä, faneja järkytettiin ensin tupla-albumilla Journey Through The Past, merkityksettömällä soundtrackilla Youngin samannimisestä, harvoin nähdystä elokuvasta. Levyn ilmestyttyä, elokuvayhtiö kieltäytyi julkaisemasta elokuvaa, mistä Young yhä kantaa kaunaa. Seuraavaksi tuli hermoja raastava livelevy Time Fades Away, nuhruinen ja makaaberi teos, huomioherättävästi vailla edeltäjiensä rakastettuja puhtaita pehmeän rokkaavia sävelmiä. Tuntiessaan itsensä kaupallisen menestyksen nurkkaan ahdistamaksi Young ohjasi muille reiteille. Hän huomasi, että Heart of Goldin listamenestys toi hänelle monia asioita, joita hän ei halunnut. ”Luulen, että sillä hetkellä olin saavuttanut kosolti mainetta ja kaikkea muutakin, josta unelmoi ollessaan teini-ikäinen. Olin vasta 23 tai 24 ja tajusin, että minulla oli vielä pitkälti elämää edessäni eikä tuntunut oikein tyydyttävältä vain istuskella ja nautiskella hittilevyn loisteesta. Se on todellakin pinnallinen kokemus, itse asiassa se on todella tyhjä kokemus.””Siinä ei ole muuta todellista kuin itsetunnon tyydyttäminen, mikä on äärimmäisen lamaannuttava tunne. Siksi siis alitajuntaisesti halusin hävittää ja repiä sen ennen kuin se otti minut valtaansa. Tunsin muurien nousevan ympärilleni.” Kuin suolana haavaan hänen seuraava studiolevytyksensä oli tuskallinen Tonight's The Night, edustaen poikkeuksellisuutta, joka alkoi olla hänelle tyypillistä. Levyhän julkaistiin vasta myöhemmin levytetyn On The Beach -levyn jälkeen. Molemmat levyt ovat kestäneet aikaa hyvin. Molemmat käyttävät rock-musiikin ilmaisutapaa vapautumiseen ja nuortumiseen levytystilanteen (ei päällekkäisäänityksiä) toimiessa terapiana. ”Tonight's The Night ja On The Beach olivat aika vapautuneita levyjä, ” mietiskelee Young sytyttäen toisen filtterittömän Pall Mall -savukkeen. ”Luulen, että olin aika masentunut silloin, mutta tein mitä halusin tehdä niihin aikoihin. Minusta tuntuu, että jos kuka tahansa tutkailee menneisyyttään, niin huomaa eläneensä jotain samantapaista. On masennuksen kausia, yleviä hetkiä, optimismia ja epäilystä, koko juttu on... se vain menee jaksoittain.””Voi kävellä rannalle ja tuijottaa samaa kohtaa, voi kuvitella, että jokainen aalto on uusi sisään tulevien tunteiden annos. Niitä vain tulee. Niin kauan kun asiaa ei huomioi, se on silti siellä. Jos alkaa sulkea itsensä eikä anna itsensä elää kaikkia niitä juttuja, joita kokee, minusta silloin alkaa vanhentua todella nopeasti, silloin todella ikääntyy.” ”Koska he päättävät asian, he ovat onnellisia ollessaan juuri sitä, mitä ovat sillä hetkellä, kun he ovat onnellisimmillaan, he sanovat 'näin minä aion olla elämäni loppuun asti'. Juuri samalla hetkellä he kuolevat, ymmärrätkö, kulkevat vain ympäriinsä. Yritän välttää sitä.” Yksi On The Beach -levyn avainkappaleista on Revolution Blues, eläimellinen rokki, jossa Young ottaa liipaisinherkän psykopaatin hahmon innokkaana teurastamaan Laurel Canyonissa asuvat hemmotellut supertähdet. Kappaleeseen viittaaminen johdattaa Youngin hämmentäville alueille. ”Se perustuu kokemuksiini Charles Mansonista. Tapasin hänet pari kertaa ja, no, .... erittäin mielenkiintoinen henkilö. Hän oli selvästikin aika jännittynyt.”Siis tuota, ennen vai ... jälkeen Sharon Tate -murhien? ”Ennen, noin puoli vuotta ennen. Hän oli melkoinen kirjoittaja ja laulaja, todella omalaatuinen, erittäin omalaatuinen ja hän halusi tosi voimakkaasti levytyssopimusta. Olin (Beach Boysien) Dennis Wilsonin luona tavatessani Charlien. Tapasin hänet pari kertaa.””Erikoista Charlie Mansonissa oli ettei koskaan kuullut samaa laulua kahdesti. Se oli yksi mielenkiintoisia puolia hänessä. Hänessä oli hyvin salaperäistä voimaa, jota en mielelläni edes perhana vie ajattele, se voima oli niin vahva ja niin synkkä, etten todellakaan halua paljoa puhua siitä. En tiedä, miksi otin sen esille.” Young lopettaa puhumisen hetkeksi. Luulin jo, että kadotimme hänet, mutta sitten hän jatkaa. ”On olemassa sanonta, että kunhan et katso paholaista silmiin ei ole mitään hätää, mutta kerran kun olet häntä katsonut silmiin et voi koskaan unohtaa häntä ja sen jälkeen sinussa itsessäsi on enemmän paholaista kuin oli ennen.””Eikä tätä ole helppo sanoa, ymmärräthän. Paholainen ei ole sarjakuvahahmo, ikään kuin Jumala toisella puolella sivua ja hän toisella puolella. Paholainen elää jokaisessa kuten Jumalakin elää jokaisessa. Ei missään kirjassa kerrota, miten paholainen sanoi Jumalalle 'haista v...' ja Jumala sanoi (päästää halveksivan tuhahduksen). Kaikki kirjat edustavat vain yhden ihmisen näkemystä.” ”Itse en pysty sitä ymmärtämään, mutta näen näitä juttuja toisissa ihmisissä. Pystyn näkemään sen ja tuntemaan sen. Mutta Manson pystyi laulamaan laulun ja luomaan sen samalla kun hän lauloi eteenpäin, kolme tai neljä minuuttia, eikä hän kertaakaan toistanut samaa sanaa ja kaikki kuulosti täydellisen järkevältä. Sitä oli pakko kuunnella. Se oli niin hyvä, että se pelotti.” Muutamaa vuotta myöhemmin Young teki kappaleen Revolution Blues: ”olen vieteriukko kivääri mukanain, hypin ja hypin kunnes ammukset loppuvat ...” Miten supertähtiyhteisö vastaanotti sen? ”No, katsos, en tehnyt kiertueita siihen aikaan, joten en kokenut itse On The Beachin aiheuttamia reaktioita. Kun sitten taas lähdin kiertueelle, en esittänyt yhtään tuon levyn kappaleita, joten....”Joka tapauksessa hän esitti kappaleen Crosby, Stills, Nash & Youngin reunion-kiertueella muiden hämmennykseksi. ”Varsinkin David Crosby tunsi olonsa erittäin epämukavaksi, koska kappale oli niin vahvasti pimeältä puolelta. He tahtoivat ikään kuin sytyttää valot, saada kaikki onnellisiksi ja tuntemaan olonsa hyväksi ja kaikkea sen tapaista, ja sitten tuo kappale oli kuin syylä täydellisessä eläimessä.” Kun Tonight's The Nightin julkaisun aika tuli, Young sai uudelleen osakseen niiden ihmisten vihan ja epäuskon, jotka luulivat tuntevansa hänet melkoisen hyvin. Levy oli tehty uudelleen perustetun Crazy Horsen kanssa lauluntekijän ja kitaristin Danny Whittenin kuoleman jälkeen. Whitten oli ollut Youngin läheinen ystävä, joka oli tukenut häntä hänen uransa alkuvaiheissa. Whittenin oli ollut tarkoitus lähteä kiertueelle Youngin kanssa, mutta hän oli liian riippuvainen heroiinista selvitäkseen kiertueesta. Young lähetti hänet kotiin. Samana iltana Whitten kuoli yliannostukseen. Time Fades Away dokumentoi seuranneen kiertueen, kun taas Tonight's The Night oli tehty Whittenin ja myös heroiiniin kuolleen CSNY-roudarin Bruce Perryn muistoksi. Young muistaa päivän, jolloin hän vei Tonightin hänen silloisen levy-yhtiönsä Reprisen toimistoon. ”Se oli aika kovaa”, hän virnistää. ”Sitä päivää voisi kuvata kovaksi päiväksi. He eivät voineet uskoa, miten huolimaton ja karkea se levy oli, he eivät voineet uskoa, että minä todella halusin julkaista sen.” "Minä sanoin, että sellaisena se julkaistaisiin. Se on hyvin tärkeä levy minulle asioiden yleisellä tasolla. Se on kestänyt hyvin aikaa. Alkuperäinen Tonight's The Night oli paljon raskaampi kuin julkaistu. Alkuperäisellä oli vain yhdeksän kappaletta. Sillä oli samat nauhoitukset, puuttuvat laulut olivat Lookout Joe ja Borrowed Tune, pari kappaletta jotka lisäsin. Ne sopivat mukaan sanoituksellisesti, mutta pehmensivät samalla hieman tunnelmaa.””Varsinaisesti tapahtui niin, että alkuperäisellä oli vain yhdeksän kappaletta, mutta siinä oli paljon puhetta, paljon mutinaa ja puhetta ryhmän ja minun välillä, enemmän sekavia ja kajahtaneita ääniä kuin lauluja, mutta ne äänet olivat kappaleiden introja. Ei laskemista vaan pieniä keskusteluja, kolmen tai neljän sanan keskusteluja kappaleiden välillä, ja niistä jäi aavemainen tunnelma. Tuntui siltä kuin ei tietäisi ovatko nämä kaverit vielä aamulla elossa, siltä puheet tuntuivat. Tunnelma oli kuin ruumiinvalvojaisissa. Miksi sitten luovuit näistä välipuheista? ”Se oli liian vahvaa”, sanoo Young hitaasti. ”Se todellakin oli liian vahvaa. En edes soittanut levyä koskaan levy-yhtiölle sellaisena. Teimme itse oman päätöksemme asiasta. Jos he kerran monien muiden ihmisten lailla ajattelivat, että Tonight's The Night oli liikaa sellaisena kuin se julkaistiin, niin onneksi he eivät kuulleet alkuperäistä versiota.”Juuri tällöin Youngin ura ja luultavasti hänen elämänsäkin oli henkisesti pohjalukemissa. Todennäköisesti hänen nykyinen kärsimättömyytensä hippisukupolvea kohtaan sekä oikeistolaiselle presidentille, jota monet pitävät vaarallisena sekopäänä, osoitettu hyväksyntä voidaan jäljittää juuri Tonight's The Nightin aikaisiin turhautumiin. Siihen asti hänen matkantekonsa oli ollut vapautuneempaa. Voisiko Whittenin kuolemaa sanoa ei pelkästään henkilökohtaiseksi murhenäytelmäksi vaan eräänlaiseksi kielikuvaksi kokonaiselle sukupolvelle ja tavalle elää tai jopa tavalle kuolla? ”Tuntui todellakin siltä, että Dannyn kuolema edusti paljon sitä, mitä oli tapahtumassa,” Young vastaa. ”Siihen kuului 60-luvun vapaus, vapaa rakkaus, huumeet ja kaikki..., se oli kuin homman hintalappu, tässä on lasku. Ystäviä, nuoria kavereita kuolee, nuoria, jotka eivät edes tajunneet, mitä tekivät, eivät ymmärtäneet, minkä kanssa touhusivat. Se oli minulla aikamoinen kolaus, monet noista jutuista, joten Dannyn kuoleman aikoihin minä manasin niitä juttuja ulos itsestäni.”Tunsitko syyllisyyttä siitä, että ehkä sinä ja yleensäkin sinun asemassasi olleet ihmiset olivat rohkaisseet nuoria noihin juttuihin? ”Jollain tavoin, kyllä, luulen niin. Se on osa vapauteen liittyvää vastuullisuutta. Vapautta tehdä mitä haluaa ilman kokemusta tajuta seurauksia. En tuntenut itseäni syylliseksi, mutta ehkä kuitenkin vähän tunsinkin.”Sopivasti Youngin uusi ilmaantuminen yleisön eteen jälleen uudella musiikillisella suunnalla sattui samaan aikaan kun joukko uusia yhtyeitä tunnustaa velkansa hänen aikaisemmille töilleen. Dan Stuart Green On Red -yhtyeestä myöntää suoraan, että Youngin eeppinen Zuma vaikutti yhtyeen levyyn Gas Food Lodging erittäin voimakkaasti (”jos aiot varastaa, varasta parhaalta”, kuten Stuart asian esittää). Jason & The Scorchers esittää Are You Ready For The Country -kappaletta, The Beat Farmersien versio Powderfingerista laittaa polvet notkumaan, Pete Wylie levytti Needle And The Damage Done -kappaleen heroiinin vastaisena eleenä, Dream Syndicaten Steve Wynn on milloin vain valmis juttutuokioon Youngin ja Crazy Horsen aikaansaannoksista. Nyt kun puolet Old Waysin seuraajalevystä on purkitettuna, Young on keskellä eräänlaista renessanssia. Ei edes AIDSin pelko horjuta hänen itseluottamustaan. ”Se on karmivaa. Voi mennä tavarataloon ja nähdä perhana kassan takana homon eikä halua hänen ojentavan perunoita. Se on totta! Se on vainoharhaista mutta niin se on vaikkei kyseessä olekaan vain homot, he vain joutuvat ottamaan iskut. Tietysti on paljon uskonnollisia ihmisiä, jotka uskovat kyseessä olevan Jumalan tahdon. Jumala sanoo: 'ei enää pyllyynpanemista tai me nappaamme sinut'.”Young purskahtaa mielenvikaiselta kuulostavaan nauruun. ”En tiedä, mikä se on. Luonnollista se ainakin, se on yksi puoli siitä. Se on elävä organismi tai virus, jotain sen tapaista. Toivottavasti sen pysäyttämiseksi löytyy keinot. Se on pahempi kuin tappajamehiläiset.” Ilmiselvästi Young ei esitä roolia homoseksuaalisen ääniä kerätäkseen. Maaseudulla ei todennäköisesti hyväksyttäisi sentapaisia asioita. Mutta hänen mielikuvansa koko maailmankaikkeudesta on, sanokaamme vähintäänkin epäsovinnainen. ”Minä en usko mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon. En usko minkään ylemmän voiman luomistyöhön. Uskon, että me kaikki olemme vain osa luontoa ja että me olemme kaikki eläimiä. Me olemme erittäin korkealle kehittyneitä ja meidän pitäisi olla hyvin vastuuntuntoisia kaikesta, mitä olemme oppineet.” ”Menen ajattelutavassani jopa niin pitkälle, että asioiden suunnitelmassa, asioiden luonnollisessa suunnitelmassa, jossa ovat mukana raketit, satelliitit, avaruusalukset, kaikki mitä kehittelemme, se kaikki on kuin.... no, siitepölyn levittämistä maailmankaikkeutena ja se on osa maailmankaikkeutta. Maapallo on kukka ja se levittää siitepölyä.” ”Se on alkanut lähettää ulospäin asioita ja nyt me olemme kehittymässä, ne kasvavat isommiksi, kykenevät menemään pidemmälle. Ja niin täytyykin, koska meidän pitää levittäytyä ulos maailmankaikkeuteen. Uskon, että sadassa vuodessa asutamme muitakin planeettoja.”Hieman maallisemmalla tasolla Young on innostunut mahdollisuudesta esiintyä hyväntekeväisyyskonsertissa tukeakseen Wyomingin Cheyennen ihmisiä. Heidän talonsa ja maansa ovat tuhoutuneet oudossa sarjassa luonnonkatastrofeja. Youngin yhtye ja laitteisto kuljetetaan konserttiin ilmateitse Kansalliskaartin C130-kuljetuskoneilla sekä muutamien jättiyritysten tilaisuutta varten lainaamilla yksityiskoneilla. ”Tämä on jotain erilaista”, miettii Young, ”kun hallitus auttaa meitä pääsemään paikalle auttamaan maanviljelijöitä. Kansalliskaarti tulee auttamaan meitä lastaamaan ja purkamaan, pääsemään paikalle ja pois sieltä sekä pystyttämään lavaa. Se on kiinnostavaa.”Mutta hänen ”tämä maa on sinun maasi” perusteemansa taustalla väijyy jotakin muuta, jonka takia Neil Youngista tuntuu viiveellä säteilevän uhkaa ja outoa aikomusta. Sen voi tuntea hänen kanssaan puhuessaan ja se tunkee läpi kaikista hänen parhaista tuotoksistaan. Hän itse näkee asian jotakuinkin näin: ”Minussa on pahoja henkiä, mutta pystyn tulemaan toimeen niiden kanssa. Ne ovat koko ajan siellä, se riivaa minua, laittaa minut soittamaan kitaraani kuten joskus soitan sitä. Se riippuu tasapainosta, kuinka vahvoja demonit ovat sinä iltana, kuinka vahva hyvä puoleni on.” ”Elämässä on joka sekunti taistelua hyvän ja pahan välillä, uskoisin. Jokaisessa päätöksessä, jonka tekee molemmat puolet ovat mielessä edustettuina. Pahan puolen voi piilottaa, mutta kyllä se siellä on.” |