Marraskuussa 50 täyttävä Neil Young on todiste siitä, että rockarikin voi vanhentua tyylikkäästi. Young nauttii luottamusta 60-lukulaisista hämyistä grunge-sukupolven päänheiluttajiin, ilahduttaa kuulijoitaan joka vuosi uudella albumilla, ja on lähtenyt vaihteeksi taas levittämään musiikkiaan myös elävänä sitä janoaville kuulijoille.

Ai kuka Young?

Neil Young oli peräti tuntematon tapaus Suomessa vielä vuonna 1970. Jopa niin tuntematon, että kun Stump-Iehdessä 3/70 arvioitiin Déja Vu -lp, esittäjäksi oli merkitty Crosby, Stills, Nash & Danny! Miten ihmeessäkö? Kun kannen tyylitellyn kultakirjailtuja nimiä katsoo tarkkaan, Youngista saa kyllä hyvällä tahdolla Dannyn. Olisi mukava kuulla, missä vaiheessa arvioitsija vilkaisi levyn keskiöön...

Tien päällä taas

Neil Youngin ja Pearl Jamin yhteinen maailmankiertue alkoi Tukholmasta 12.8, Young asteli lavalle farkuissa ja ylikokoisessa ruutupaidassa, asussa joka on helppo tulkita grunge-univormuksi, mutta häntä pitempään seuranneet tietävät, että miehellä ei ollut ensi kertaa vastaavat vetimet niskassaan. Harmaantuneen kitaristin jättimäinen olemus puolta nuorempien Pearl Jam -miesten rinnalla toimi symbolina kummisetä-oppipojat -asetelmasta, jota illan setti osaltaan korosti. Kyseessä oli nimenomaan Youngin show, jossa Pearl Jam jäi auttamatta enemmän tai vähemmän kasvottoman taustabändin osaan.

Ainoan lavarekvisiitan muodostivat jokunen sytytetty kynttilä ja muutama sinne tänne sijoitettu leikkilehmä {?!), Kalustokin oli maltillista, kaiutinkaappien vuoret olivat enemmänkin Saanatunturi kuin Mount Everest -tasoa, enkä olisi uskonut yhdenkään nimirumpalin Ringon aktiiviuran jälkeen enää takovan niin maltillista patteria kuin mitä Jack Irons mäiski.

Arkaistisen oloinen urkuharmooni, jolla Young tapailee mielipiteet jakaneen Like A Hurricane -version Unplugged-videolla, oli roudattu paikalle vain yhtä kappaletta varten. Hurricane kuultiin onneksi varsin sähköisenä päätösnumerona, mutta After The Gold Rush sai uutta eloa merkillisen soittopelin syvästä kumusta. Keskivaiheille sijoittuneen soolospotin muut palat olivat myös klassikkoja, The Needle And The Damage Done taitaa olla Youngin eniten soittama laulu ja My, My, Hey, Hey, joka oli jonkin aikaa pannassa Kurt Cobainin itsemurhaviestin Youngille aiheuttaman trauman vuoksi, on taas palannut ohjelmistoon.

Muuten ohjelmisto keskittyi odotetusti Mirror Ballin biiseihin, joista kuultiin kaikki keskeisimmät. Vaikka toinen Pearl Jam -kitaristi sai jonkin verran soolotilaa, kolmas tuntui turhalta, ja myös Brendan O'Brienin koskettimet hukkuivat jyräpalojen alle. Paras balanssi saavutettiin Cortez The Killerissä, joka hehkui pimenevässä illassa maagisena.

Pearl Jamin vertaaminen kaksi vuotta sitten Youngin kanssa soittaneeseen Booker T. & The MG's:iin ei ole mielekästä, sen verran eri maailmoista kokoonpanot ovat peräisin, mutta Crazy Horse -vertauksia on jo vaikeampi välttää. Youngin luottotrio saa aikaan grooven, joka muodostaa nelikosta kiinteän yksikön, Pearl Jam ei samaan pystynyt, eikä seattlelaisista löytynyt Youngille Frank Sampedron kaltaista tukikitaristia. Asetelma kallistui väistämättä suuntaan tähti ja taustabändi, vaikka osapuolet eivät varmaan sitä haluakaan. On myös muistettava, että kyseessä oli kiertueen ensimmäinen esiintyminen ja lähentymistä tulee todennäköisesti tapahtumaan rundin vanhetessa.

Ei ole liioiteltua väittää, että Neil Youngin karisma on lisääntynyt vuosien myötä, eikä se johdu pelkästään hänen viime vuosina tekemistään mestarillisista levyistä. Maaniskatseisessa harmaapäässä, joka vääntelehtii lavalla estoitta musiikkinsa viemänä ja kaivertaa esiin ällistyttäviä ääniä erikoisvalmisteisen "Old Blackinsä" otelaudan alapäästä on jotain kertakaikkisen aseista riisuvaa. Youngissa yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla vanhojen bluessoittajien arvokkuus ja nuorien urhojen ennakkoluuloton asialleen omistuneisuus. "Olen valtameri", Young laulaa osuvasti biisissä I'm The Ocean. Tällä kiertueella taas enemmän myrskyävä Atlantti kuin Tyyni valtameri.

Youngia kahvipöytään?

Neil Youngin 50-vuotispäivän alla miehestä on odotetusti julkaistu myös kirjoja. Määrä ei silti korvaa laatua, ja kahvipöytäkirjallisuuden puolelle menevät ainakin John Robertsonin Neil Young - The Visual Documentary (Omnibus) ja Michael Heatleyn Neil Young - His Life And Music (Hamlyn). Molemmat kertovat Youngin tarinan kronologisesti, Robertson lyhyin katkelmin, Melody Makerin haastatteluja hyödyntävä Heatley proosamuodossa. Molemmissa kirjoissa on näyttävä kuvitus, Heatley vetää pitemmän korren, vaikkakin tuhlaileva ladonta ja turha prameus pudottavat pinnoja.

Prameudesta ei ole jälkeäkään koosteessa Neil Young - The Rolling Stones Files (Hyperion - toim. Holly George-Warren), joka ei sisällä ainuttakaan valokuvaa. Sen sijaan 308-sivuiseen kirjaan on painettu kaikki Rolling Stonessa olleet Youngiin liittyvät tarinat vuosilta 1967-1993, mukaan lukien levyarviot, "random notes" -pikku-uutiset, konserttiarviot ja haastattelut. Tuloksena on kokonaisvaltainen syväluotaus kanadalaisen pitkään uraan ja mukana on mm. pari huippuluokan Young-haastattelua, asialla Cameron Crowe vuonna 1975 ja James Henke 13 vuotta myöhemmin.

Lehtipuolella Young-aatteen lippua pitää edelleen korkealla 60. numeroonsa ennättänyt fanzine Broken Arrow. Eurooppalainen saa kotiinsa kannettuna neljä numeroa ko. julkaisua vuodessa lähettämällä 12.50 puntaa osoitteeseen: NYAS, 2a Llynfi Street, Bridgend, Mid Glamorgan, CF31 1SY, Wales, UK. Huonompaakin tavaraa kahvipöydältä varmasti löytyy.

Arkistot avautuvat hitaasti

Viitisen vuotta sitten Neil Young paljasti koostavansa cd-sarjaa omista arkistojen aarteistaan. Young tunnetaan Bob Dylanin ja Bruce Springsteenin lailla erittäin tuotteliaana nauhoittajana, jolta jää runsaasti valmista materiaalia käyttämättä albumeillaan, onpa hän raakannut kokonaisia lp:itäkin. Lisäksi Young on ahkera keikkailija, joka on taltioinut paljon livemateriaalia useiden eri kokoonpanojensa esityksistä eri vuosilta. Ei siis mikään ihme, että aihe otti koostajansa niin valtaansa, että tämä intoutui välillä mainostamaan jo kymmenistä cd:istä koostuvaa sarjaa. Todellinen Youngin musiikin ystävän äärimmäinen unelma, sääli vain, että se tuntuu toteutuvan perin hitaasti.

Jotain kuitenkin on tapahtunut, se paljastui toissa vuonna, kun Youngin itsensä koostama Geffen-kauden kokoelma Lucky Thirteen ilmestyi. Levyn kansitiedoissa aiemmin julkaisemattomien laulujen on ilmoitettu olevan peräisin Neil Young Archivesilta, osa vielä sen rinnakkaisjulkaisuna julkaistavalta videokoosteelta. Lisäksi vihkonen sisältää valtavan määrän näennäisen irrallisia laulujen nimiä. Edellisessä Broken Arrow -fanzinessa Scott Sandie niminen Young-asiantuntija on selvittänyt sotkun ja paljastaa, että mukana ovat ensinnäkin kaikki Youngin viiden Geffen-albumin laulut. Loput 31 nimeä ovat joko Youngin Geffenille toimittamia laulujen valmiita nauhoituksia, tai aiemmin julkaistujen laulujen live-esityksiä, joita levy-yhtiö ei syystä tai toisesta julkaissut. David Geffenin ja Youngin näkemykset erosivat jyrkästi toisistaan, ja Geffen hyllytti mm. Youngin alkuperäisen Old Ways -albumin, josta jäi käyttämättä lauluja, kun lp ilmestyi uusitussa muodossaan vuonna 1985.

On tietysti ymmärrettävää, että noin kookas projekti vie aikaa, siirsihän Young aikanaan jo ensimmäisen koosteensa Decaden julkaisua vuodella, ja siinä oli kyse vain kolmesta lp:stä. Suurin syy jahkailuun lienee kuitenkin Youngin uusi suosio 90-luvulla; yhden lp:n vuositahti ja kiertueet päälle leikkaavat oman osuutensa koostamistyöstä, eikä uuden miljoonasopimuksen artistin kanssa keväällä solminut Reprise taatusti halua julkaista arvokasta kokonaisuutta samaan aikaan kuuman Young-uutuuden kanssa, joita tuntuu riittävän joka vuodelle.

Mutta onhan Youngilla noita virallisiakin harvinaisuuksia ihan riittämiin. Elokuun Record Collector luettelee kaikki ns. keräilytavaraa olevat single-b-puolet ja promolevyjen raidat. Viime vuonna amerikkalainen Westwood One -radioyhtiö prässäsi radiokäyttöön tarkoitetussa Rarities On Compact Disc -sarjassaan osan 17 juuri samaisista Neil Young -rariteeteista otsikolla Hard To Find. 20-raitainen cd pitää sisällään mm. vaihtoehtoiset versiot lauluista Everybody Knows This Is Nowhere ja Birds, harvinaisen vuoden 1972 floppisinglen War Song, liveversiot The Last Trip To Tulsasta ja No Moresta ja vuonna -82 julkaistun lp-boksin bonusraidan Pushed It Over The End. Levyä on näkynyt levymessuilla Suomessakin, mutta siitä joutuu pulittamaan melkoisen summan, ja hyvin todennäköisesti raidat tulevat päätymään myös Archivesille - sikäli kun se nyt tällä vuosituhannella ilmestyy. Tekijän 50-vuotispäivän yhteydessäkään julkaisua ei välttämättä kannata odottaa - pyöreät vuodet kun eivät voi olla kovin pyhiä miehelle, joka siirtää Decade-nimisen kokoelman julkaisua pokkana vuodella eteenpäin.

Klassikkojen tekijä

Jos joku ihmettelee Neil Youngin heikohkoa menestystä tämän numeron kaikkien aikojen albumien sarjassa, tulokseen vaikuttaa väkisinkin se, että mies on yksinkertaisesti tehnyt liikaa hyviä levyjä, jotta mikään niistä saisi taakseen yleisempää kannatusta. Vaikka suuri yleisö on ottanut parhaiten vastaan sellaiset "helpot" levyt kuin Harvest, Comes A Time ja Harvest Moon, äänet kiihkeiden Young-fanien keskuudessa jakaantuvat toisin. Broken Arrow -fanzinessa taannoin julkaistu Young-albumien Top 10 näyttää tältä:

1. Rust Never Sleeps
2. After The Gold Rush
3. Zuma
4. Tonight's The Night
5. Ragged Glory
6. Freedom
7. Everybody Knows This Is Nowhere
8. On The Beach
9. Sleeps With Angels
10. Harvest Moon

Suurmenestykset Harvest ja Comes A Time päätyivät sijoille 11. ja 12. Geffen-levyt jäivät odotetusti listan loppupäähän, mutta muuten Youngin Top 10 on tasainen sekoitus vanhaa ja uutta, elävä todiste siitä, että miehen luomisvoima ei ole ehtynyt. Suomen WEA:sta kerrotaan, että Youngin levyt myyvät täällä "yleensä hyvin". Parhaaseen myyntiin on yltänyt Unplugged, jota on mennyt kaupaksi noin 10000 kappaletta.