|
|
Brixton Academy Lontoo, 21.5.2002Youngin suppea neljän keikan Euroopan-kiertue supistui vielä entisestään, kun toinen Lontoon-esitys jouduttiin sairauden vuoksi perumaan. Uudella Are You Passionate?:lla soittava, hieman modifioitu versio Booker T. & The MG's:istä (toisessa kitarassa Poncho Sampedro, rummuissa Steve Potts ja taustalaulajina Youngin vaimo Pegi ja sisarpuoli Astrid) sai aikaan melko samanlaisen lavasoinnin kuin yhdeksän vuoden takaisella kiertueella, jolloin Young vieraili ensi kertaa Suomessa. Suurimpana erona oli, että tällä kertaa bändillä oli tarjottavanaan myös yhteistä levytysmateriaalia. Keikka avattiin juhlavasti Crazy Horse -standardilla When You Dance (I Can Really Love), jonka pidennetyillä kitarasooloilla yleisö saatiin välittömästi vastaanottavaiseksi. Jimmy Reed -T-paitaan ja olkistetsoniin sonnustautunut isäntä uppoutui musiikin vietäväksi niin kuin vain hän osaa. On hieman outoa, että Crazy Horsen ainutlaatuisuutta alinomaa korostava Young kuitenkin soittaa niin monia keskeisiä Horse-biisejä myös muiden kokoonpanojen kanssa. Mm. Powderfinger, Down By The River ja Cortez The Killer, jotka kaikki on levytetty Crazy Horsen kera, kuultiin Brixtonissa, aivan kelpo versioina kylläkin. Yllättävintä oli, että viime kesän kiertueen bravuureihin kuulunut, ja ainoana Crazy Horse -palana uudelle levylle päätynyt Goin' Home rokkasi tälläkin kokoonpanolla yhtä tulisesti kuin hepan kyydissä konsanaan. Uusi levy on kerännyt enimmäkseen laimeita arvioita. Ilmeisesti kuulijoilla on vaikeuksia mieltää omaperäisenä soolokitaristina tai akustisena trubaduurina pitämäänsä Youngia ikääntyneen soul-pastorin rooliin. 80-luvulla noita rooleja Youngilla riitti, ja itse asiassa nykysävyt eivät ole niinkään kaukana 15 vuoden takaisesta Bluenotes-kokoonpanosta, ilman puhaltimia tosin. Duck Dunnin ja Steve Pottsin rytmiryhmä sai aikaan napakan grooven Differentlyn kaltaisiin menopaloihin. Parhaiten kokoonpanon avut pääsivät kuitenkin esille pitkän hartaassa She's A Healerissa, jossa levytyksen tunnelmointitrumpetti korvattiin onnistuneesti Youngin huuliharpulla. Aiheeltaan mielipiteet jakava Let's Roll on keskinkertaiseen riffiin nojautuva biisi, joka kuitenkin livenä kulki raivoisalla otteella. Lopussa kaoottisuutta luotiin onnistuneesti Youngille tyypillisellä kitarafeedbackilla sekä palavien kynttilöiden käryttämisellä. Yleisesti ottaen Booker T.:n urut hukkuivat miksauksessa ja muissa kuin uuden levyn biiseissä kävi mielessä, että haaskataanko tässä nimimiesten panosta hieman harakoille. Aivan yhdeksän vuoden takaisen sävykkään yhteissoiton tasolle ei nyt ylletty ja monet silloin kuullut, hyvin tälle kokoonpanolle istuneet Young-biisit jäivät nyt uusien laulujen vuoksi kuulematta. Harvinaista kyllä, Young ei tarttunut keikalla kertaakaan akustiseen kitaraan tai urkuharmoniin. Sinänsä kelpo esitys päättyi tuttuun Helplessiin, joka soi uudella syvyydellä, vaikka tekijä on vuosikymmenten varrella esittänyt sen satoja kertoja. Mies nimeltä ShakeyOn Neil Youngin nykyisestä musiikista sitten mitä mieltä hyvänsä, miehen pitkän historian värikkyyttä on turha kiistää. Youngia käsittelevistä kirjoista ei viime aikoina ole ollut pulaa. Toissavuonna ilmestynyt Johnny Roganin Zero To Sixty oli hyvä perusteos, mutta sen kuten useimpien Young-kirjojen rasitteena oli Youngin oman panoksen puuttuminen. Jimmy McDonough'n juuri ilmestynyt Shakey (Jonathan Cape) on vapaa tuosta rasitteesta ja se nousee kenties kiintoisimmaksi Young-kirjaksi koskaan. Vaikka sanaa "virallinen elämäkerta" vältellään, se on niin lähellä sellaista kuin Youngin tapauksessa koskaan päästään. Young vakuuttaa kirjassa, että hän ei aio koskaan kirjoittaa omaelämäkertaa, koska "sellaisen kirjoittajalla ei ole tarvittavaa perspektiiviä". McDonough on haastatellut Youngia (ja suurta joukkoa hänen lähipiiristään) kirjaa varten lukuisia kertoja vuosien 1989 ja 2001 välisenä aikana, eikä hän ole päästänyt kohdettaan helpolla. Tyypilliseen tapaansa Young päästelee suustaan hyvinkin kärkevää ja kiistanalaista tekstiä, ja juuri se tekee Shakeysta mielenkiintoista luettavaa. "Mitä kirjaan pannaan, se on sinusta kiinni", Young sanoi tekijälle eräässä haastattelussa. "En minä sitä aio lukea." Tässä valittuja otteita Youngin ajatuksista eri asioista liki 800-sivuisesta järkäleestä, joka jokaisen Neil Youngista kiinnostuneen kuitenkin kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka itse kohde ei sitä tekisikään. BUFFALO SPRINGFIELD / STEPHEN STILLS - Stephenistä tuntui ihan tosiaan siltä, että hänen oli tärkeää kertoa muille mitä he tekisivät. Hänellä oli visio bändille. Juttu meni vain pieleen, koska Bruce [Palmer] ja minä emme sietäneet tulla komennelluiksi. Se ei vain toiminut, erityisesti Brucen kohdalla. Minä olin enemmän vaiti ja haudoin asioita. Mutta Bruce ei sietänyt lainkaan paskaa. ... Stephen ja minä, kaksi nuorta kaveria, kaksi musiikillista voimaa, jotka yrittivät elää rinnakkain bändissä, jonka tiesimme tosi hyväksi. Mutta kumpikaan meistä ei ollut ajatellut, että toinen voisi olla voimakas. BUFFALO SPRINGFIELDIN MANAGERIT - ... [Charlie] Greene ja [Brian] Stone olivat hyviä tyyppejä. Ihan totta. He halusivat meidän menestyvän. He olivat mukana sataprosenttisesti. Valitettavasti siten meille ei jäänyt mitään, he ottivat sata prosenttia. Mutta se on okei. Jos meistä olisi tullut isoja, olisimme tehneet rahaa ja homma olisi ollut okei. Mutta meistä ei tullut. BUFFALO SPRINGFIELDIN LOPPU - Minulle se oli ohi, kun Springfield halusi mennä Johnny Carson -showhun. Mitä vittua me siellä tekisimme? Se oli taas yksi Stephen Stillsin juttu, ja hän oli oikeassa - jos Springfield aikoi tulla isoksi, ihmisten piti nähdä bändi - mutta minä en halunnut olla mukana tekemässä sitä. En halunnut hoitaa hommaa sillä tavalla. WOODSTOCK - Silloin markkinoista tuli riittävän suuria, jotta markkinoijat huomasivat, että asiaan pitäisi tarttua. He saattoivat erottaa kokonaisen ihmisryhmän, kohdistaa sen kuluttajaryhmäksi, ja niin he tekivätkin. He käyttivät musiikkia hyväkseen. Se oli alkua sille, kun rock and rollia alettiin käyttää mainoksissa. Se oli pitkän tähtäimen vaikutus. Keikkana Woodstock oli paska. Silkkaa sontaa. Soitimme saatanan surkeasti. Kukaan ei paneutunut musiikkiin. Minusta Stephen oli aivan liian äimänä siitä valtavasta yleisöstä. Kaikki olivat Hollywood-tripillä niiden saatanan kameroiden kanssa. He eivät soittaneet niinkään yleisölle kuin kameroille, ne saatanan kameramiehet olivat joka puolella lavaa. Se oli häiriötekijä. ... Tuollaiset rock and rollin historian tapaukset pitää nähdä paskana, okei? Woodstock oli iso paskakasa ja vastaavia paskakasoja on ollut rock and rollin alusta asti. Pelkkää jätettä. CHARLES MANSON JA KUOLEMANRANGAISTUS - Ai Charliekin muistaa minut? Kaikki muut kusettivat häntä, minä annoin hänelle moottoripyörän. Minusta tuli hyvä tyyppi. Me vain vietimme aikaa yhdessä. Hän soitti minulle joitakin vanhoja biisejään, istuen Will Rigersin vanhassa talossa Sunset Boulevardilla. Dennis [Wilson] asui siellä ja kävin hänen luonaan muutamia kertoja... Charlie oli aina paikalla. Taisin tavata hänet pari, kolme kertaa. Vietin iltapäivän hänen kanssaan, Denniksen ja niiden tyttöjen, Linda Kasabianin, Squeky Frommen. Ne tytöt. Heillä oli silmät vain Charlielle. Denniksestä ja minusta tuntui, ettei meitä ollut edes olemassa, okei? Se nyt ei ehkä tunnu kovin tavattomalta, mutta oli se. Koska sekä Dennis että minä olimme tunnettuja. Ne tytöt eivät nähneet meitä. ...Olen iloinen, ettei hän tullut minun tyköni rangaistessaan ihmisiä siitä, ettei hän menestynyt musiikkibisneksessä. Siitä siinä kaikessa oli kysymys. Kun hänestä ei tullut rock and roll -tähteä, hän alkoi saatana tappaa ihmisiä. Diggaa sitä. ...Ovatko jotkut ihmiset vain pahoja? Joillakin ihmisillä on paha elämä. Minusta ihmiset ovat antureita, paha ja hyvä ovat olemassa. Me poimimme niistä jommankumman. En osaa nähdä pientä lasta pahana. Uskotko kuolemanrangaistukseen? Kyllä. Silmä silmästä. Se on täysin järkeenkäypää. Siis jos joku tekee jotain tuollaista... no okei, he ovat hulluja. He ovat hulluja - siinäkö syy, miksi se on okei? Yritämmekö muuttaa heitä koko heidän loppuelämänsä ajan, kun he ovat jo syyllistyneet noin kaameaan rikokseen, riistäneet jonkun hengen. Ei tuollaisiin ihmisiin todella kannata satsata. Olen kuolemanrangaistuksen puolella, koska se on halvempaa. On liian paljon pieniä lapsia, jotka tarvitsevat niitä rahoja. CSNY - Minusta Crosby, Stills, & Nash teki hienoja levyjä. Crosby, Stills & Nash on parempi kuin Déja Vu. Country Girl on paisutettu överiksi. Se on minun vikani... osittain Déja Vu on yhtä hyvä, mutta niillä osilla minä en ole mukana. ...CSNY oli usein aikamoista hullunmyllyä, enkä voinut ymmärtää, miksi. Ehkä se liittyi enemmän huumeisiin kuin mitä tajusin. Kaikki olivat siis aivan kuutamolla. Minä en käyttänyt kamaa, mutta sitä alkoi tulla pintaa muissa paikoissa, ja sen vaikutus oli negatiivinen, voisin lisätä. OHIO - En tehnyt mitään ennen Ohiota, joka olisi samassa sarjassa, ja hyvin vähän sen jälkeenkin. Sillä se on eräänlainen poliittinen biisi yhtä lailla kuin fiilisbiisi, ja se päivittyy tiettyyn tapaukseen, vähän niin kuin Rockin' In The Free World. En vain tee kovin paljon tuollaisia biisejä. Se ei ole henkilökohtainen siinä mielessä kuin Tonight's The Night on. JAMMAILU TÄHTIEN KANSSA - En pitänyt tuosta... sosiaalisesta soittamisesta. Halusin soittaa todella. Halusin soittaa todella. En tykännyt hengailla juhlissa ja siitä Hollywood-tripistä. Ja Stephen... minua kiusasi kuinka vaikuttunut hän oli niistä vitun tyypeistä. Tiedän että Hendrix oli mahtava, mutta antaa hänen olla mahtava. Miksi vitussa meidän piti olla kuin Hendrix? HEROIINI - ...Se on pahimman lajin huume. Heroiini ei ollut minua varten. En koskaan kokeillut sitä. En nähnyt mitään syytä kokeilla. En ole koskaan piikittänyt mitään, se ei ole minun juttuni. En ole koskaan hakenut heroiinia eikä sitä koskaan tarjottu minulle. Luulen, että kirjoitettuani aiheesta muutaman laulun, nekään jotka olisivat saattaneet tarjota sitä, eivät niin tehneet. CRAZY HORSE - Pystyn aina erottamaan muusikon, koska muusikko sanoo, "Miksi vitussa soitat noiden tyyppien kanssa? Minä pystyn soittamaan noin hyvin. Kuka tahansa pystyy". Eikä pysty. Kukaan ei pysty samaan, paitsi Billy ja Ralph ja Poncho. He ovat yhtä lailla saatanan hienoja, enkä tosiaan pystyisi tekemään sitä mitä teen ilman heitä. Ei sitä voi käsin koskettaa. Mitä voin sanoa? Se on the Horse. Sillä oli suuri vaikutus amerikkalaiseen musiikkiin, vaikka siinä on soittajat jotka useimpien muusikoiden mielestä eivät osanneet soittaa. RAHA - Muuta se ihmisten tekemiksi asioiksi. Muuta se työpaikoiksi. Muuta se onnellisuudeksi... Mitä useammille ihmisille annan työtä, sen onnellisempi olen. Se tarkoittaa, että rahani menee toisten ihmisten elämään ja jos pystyn antamaan heille jotain, jonka parissa he voivat olla onnellisia, hienoa. THE BANDIN LAST WALTZ - ...Voi sitä sekoilua. Olin pystyssä 48 tuntia ennen showta, näin vittu Judy Garlandin, ja olin yhä tolpillani kun pääsin konserttiin. Olen huono kamanvetäjä. Kun otan jotain, otan liikaa ja olen ihan pihalla ja sitten en ota mitään pitkään aikaan. Huumeet eivät ole tärkeässä roolissa, ihan totta. Niitä oli siellä ja monet käyttivät niitä niin kuin minäkin ja oli iltoja, jolloin käytin niitä aivan liikaa ja olin typerä. Nyt olen iloinen, että olen yhtä tässä ja tajuan, kuinka typerä olin. Olisi vielä parempi olla tässä ja ajatella, että olin fiksu, mutta asiat on otettava niin kuin ne ovat. INTIAANIT - Pidän kaikenlaisista intiaaneista. Hyvistä ja pahoista. Koen heihin yhteyttä. En tiedä miksi. Mistään johtuen ei voida olettaa, että minussa olisi intiaaniverta. On se mahdollista, mutta todisteita ei ole. Mutta ei sillä ole väliä. Sillä on väliä, että jostain syystä pidän alkuperäiskansoista. Miten heillä oli tapana elää. Mitä he tekivät ennen kuin sivilisaatio ja järjestys tulivat siihen pisteeseen, että asiat muuttuivat niin mukaviksi, että elämän todellinen olemus tuhottiin? Se on kiintoisaa... ARVIOT - Suurin viholliseni on oma historiani. Se on suurin perhanan ongelmani. Ihmiset vertaavat minua siihen, mitä olen tehnyt. Aina kun minusta kirjoitetaan, puolet vitun arviosta on elämästäni. Paskat siitä, jos aiot lukea arvion Neil Youngista, ei sinun tarvitse tuntea koko saatanan historiaa. Mikä helvetin homma se oikein on? Onko meidän käytävä läpi se koko juttu hipeistä ja grungesta joka saatanan kerta? KUNTOILU - Aloin treenata kun tein Landing On Wateria [1986]. Minulla ei ollut tarpeeksi voimia nostaa kitaraani olkapääni yli - kaikki oli vituralla, tuskaa pitkin käsivarttani, selässäni, jalassani. Kuin jotain polion jälkeistä syndroomaa. Mutta olen pystynyt kukistamaan sen nostelemalla painoja. Se oli fyysisen uudelleenrakennukseni alku. Se teki musiikistani aggressiivisempaa. BOB DYLAN - Kirjoitin yhden kaamean laulun, koska olin kuullut Positively 4th Streetin... Mikäs vittu sen biisin nimi olikaan? Eräs tyttö vähän niin kuin vinkkasi minulle eikä sitten kuitenkaan nussinut kanssani. Ja minä jätin hänet. Ja menin ihan solmuun ja kirjoitin sen laulun. Se oli ilkeä biisi. ei ollenkaan mukava. Tajusin että voit olla paskiainen levyllä ja kertoa jollekin juuri sen mitä hänestä ajattelit. Haluaisin joskus tehdä kiertueen [Dylanin] kanssa, jolla me molemmat soittaisimme samassa bändissä, hänen bändissään. Bobin kanssa voisi nauhoittaa hyvän levyn vaikka kolmessa päivässä. Dylan on hauska tyyppi. Hän tuli luokseni Euroopassa. se oli ensimmäinen kerta kun soitimme samassa konsertissa, joka ei ollut hyväntekeväisyyskonsertti. Hän oli juuri soittanut perhanan mahtavan setin. Yleisö oli kuumana. Bob tuli luokseni ja kuiskasi: "Noh. lämmitin heidät sinulle"... Voi luoja. Pidän hänestä. LAULUN KIRJOITTAMINEN - Minulle laulun kirjoittaminen on kuin helpotus. Mitään taituruutta se ei ole. Taituruus vaatii yleensä jonkin verran harjoitusta ja kokemusta ja omiin kokemuksiin nojautumista, mutta jos ajattelet sellaista kun kirjoitat, älä tee sitä! Jos pystyn hommaan ajattelematta sitä, teen sen hyvin. |