Jos rockmaailmassa olisi yhtään enemmän oikeutta kuin tässä toisessa, Nils Lofgrenin levyt myisivät samanlaisia määriä kuin hänen tunnetumpien kamujensa Neilin ja Brucen ja hän olisi samanlainen kestojulkkis kuin kamunsa Ringo. Miehen yli 20 vuotta jatkuneeseen uraan mahtuu monia levytyksiä ja kiertueita, joihin kysytty kitaristi on painanut jälkensä vierailijana, mutta Lofgren on tehnyt myös mittavan ja tyylikkään sarjan omia levyjä, joista monien soisi kuuluvan jokaisen rockin kuuntelijan kokoelmiin.Nils aloitti Euroopan-kiertueensa Tampereelta ja osoitti olevansa maineensa veroinen tyyliniekka ja sympaattinen veikko.

Nils Lofgren tarttui kitaraan 15-vuotiaana ja lähti sittemmin koulusta kesken viimeisen luokan ryhtyäkseen ammattimuusikoksi. Se oli 60-luvun lopun keskiluokan Amerikassa niin hätkähdyttävä veto, että hän kertoo menettäneensä sen vuoksi jopa ystäviään. Yltiöpäisyyteen toimi innoittajana Jimi Hendrix, jonka keikka teki nuoreen Nilsiin lähtemättömän vaikutuksen; Jimi muutti pojassa roihuksi lieskan, jonka brittilähettiläät olivat jo aikaisemmin sytyttäneet.

Onko levyttämäsi Beatles-laulu Any Time At All kunnianosoitus sille, että he olivat ensimmäisiä innoittajiasi?

- Tavallaan, ja sen lisäksi siinä on mielestäni mitä kaunein sanoitus, se on noita simppelejä lauluja kuten Stand By Me, jotka sanovat niin paljon, mutta niin yksinkertaisesti. Minusta rockissa ei ole ollut John Lennonia suurempaa ja sielukkaampaa laulajaa ja lauluntekijää, Nils ylistää.

Washington D.C.:ssä varttuneen Lofgrenin taustaan kuuluivat paikalliset pikkubändit Ensimmäinen jälkimaailmalle tuttu nimi on powertrio Grin.

- Olimme juuri aikeissa lähteä Grinin kanssa Washington D.C.:stä Los Angelesiin etsimään levytyssopimusta, kun Neil Young ja Crazy Horse soittivat Cellar Doorissa, Nils muistelee. - Hoidin itseni pukuhuoneeseen ja esitin paljon kysymyksiä ja olen ollut heidän ystävänsä siitä lähtien. Menin kuukautta myöhemmin Kaliforniaan ja yhytin Neilin ja hänen tuottajansa David Briggsin. Periaatteessa Grin asui L.A.:ssa ja meistä tuli yhden Topanga Canyonin klubin vakibändi.

- Noin vuotta myöhemmin Neil pyysi minua After The Gold Rush -levylle ja sen jälkeen Crazy Horse pyysi minua omalle levylleen. Tuossa vaiheessa olimme jo tehneet ensimmäisen Grin-Ievyn, joten otin Grinistä vapaata. - Crazy Horse halusi, että olisin jättänyt Grinin, mutta siihen en suostunut - ja liityin bändiin, kuten myyös Jack Nitzsche, tekemään ensimmäistä Crazy Horse -albumia. Rakastin sitä bändiä ja Danny Whitteniä ja olen iIoinen, että sain olla bändissä mukana sillä levyllä, kitaristi kertoo varhaisesta sivuprojektistaan.

Grinin albumit sisälsivät jo Lofgrenille tunnusomaista, lämpimän suoraviivaista kamaa, jossa painopiste oIi livesoitannolla eikä päällekkäisäänityksillä. Trion kulttimaine nojautui kuitenkin enemmän keikkoihin kuin kiekkoihin, joten puhuttiinko koskaan mahdollisesta Grinin livealbumista?

- Puhuttiin, mutta siihen aikaan emme saaneet levy-yhtiötä mukaan ajatukseen. Kun Grin oli jo hajonnut, tein A & M:lleThe Official Booflegin [promo-live-Ip]. Jostakin syystä Grin ei koskaan päässyt radiosuosiossa sille tasolle, että yhtiö olisi edes ehdottanut livealbumia. Kunpa he olisivat, minulla on bootlegnauhoja, joita olen saanut ihmisiltä, ja olisin erittäin mieluusti tehnyt livealbumin Grinin kanssa.

- Grin teki neljä albumia, jotka eivät myyneet, eikä levy-yhtiö antanut meidän enää jatkaa. Emme halunneet mennä takapakkia, yritimme päättää homman tyyIiIlä ja pidimme jäähyväiskonserttimme Kennedy Centerissä, Washington D.C.:ssä, olimme ensimmäinen rockbändi jonka annettiin soittaa siellä. Lopettaminen oli meistä surullista, sillä halusimme tehdä lisää levyjä, mutta emme myyneet niitä tarpeeksi.

Suomessa Grin tunnettiin vielä kehnommin ja valtaosa rockväestä noteerasi bändin vasta postuumina julkaistun Best Of Grinin myötä vuonna 1976. Parhaana pidetty Grin-Ip 1 + 1 on nykyään saatavilla Nice price -cd:nä, mutta vielä paremman kuvan Grinistä antaa em. Best 0f, tai vuonna -79 julkaistu, 16-raitainen Nils Lofgren And Grin, jos niitä onnistuu jostain löytämään. Näin cd-aikana toivoisi tietenkin vielä joskus näkevänsä täyteen ahdetun, lopullisen Grin-cd:n,joka tekisi muut Grin-Ievyt turhiksi...

NILS JA NEIL

Soitit After The Gold Rushilla pianoa, vaikka sehän ei ole mikään varsinainen pääsoittimesi?

-Ei, olin soittanut haitaria jostain 5-6 -vuotiaasta, mutten ollut juuri koskaan soittanut pianoa. Jostakin syystä Neil vain halusi minun soittavan pianoa... luulen, että hän vain halusi rytmisiä, yksinkertaisia ideoita, ja kun itse olin 18-vuotias, rakastin hänen musiikkiaan ja olin parhaassa luomisvaiheessani vielä hyvin simppeli, melodinen ja rytminen, siksi kai...Soitin myös hiukan akustista kitaraa Tell Me Whylla ja Till The Morning Comesilla, Neil soitti pianoa After The Gold Rushilla ja Birdsillä, jostain syystä hän antoi minulle kaiken kunnian pianosta. Jack Nitzsche soitti pianoa raidalla When You Dance I Can Really Love. Se oli mahtava kokemus ja ensimmäinen todellinen breikkini.

Seuraavan kerran Nils ja Neil tekivät yhteistyötä muutamaa vuotta myöhemmin Youngin Tonight's The Nightilla.

- Grin oli vielä olemassa, kun tein Tonight's The Nightia. Otin jälleen vapaata Grinistä, teimme levyn ja lähdimme sen tiimoilta Englannin kiertueelle. Siellä avausbändinä oli Eagles, mutta kun palasimme Amerikkaan, soitimme sielläkin parisen viikkoa, ja avaus-bändinä oli Grin. Soitin siis Grinin kanssa, kävin vaihtamassa vaatteita ja palasin lavalle Neil Youngin ja bändin kanssa, molemmissa bändeissä oleminen oli minusta tosi hauskaa.

Nilsin työhulluus on siis jo vanhaa perua. Tonight's The Nightin sessiot ja kiertuehan ovat legendaarisia...

- Joo, siinä kiteytyi se, kuinka ihmisille näytetään mistä on kyse, mitä on rehellinen musiikki ennen kuin se kiilloitetaan ja sitä hiotaan. Teimme levyn SIR-harjoitusstudiossa, jonka takana oli liikkuva studio kuorma-autossa. Tulimme paikalle kuuden maissa illalla, pelasimme biljardia... pidimme todellisia juhlia jonnekin keskiyön tienoille. Sitten menimme harjoitussaliin ja jammailimme tuota musiikkia pitkin yötä. Enimmäkseen se oli uutta kamaa, jota Neil näytti meille sitä mukaa, kun harjoittelimme sitä ja sitä nauhoitettiin harjoitusten aikana. Lauloimme harmonioita ja tuo kama oli niin raakaa, niin tunnepitoista, sillä emme vielä edes osanneet lauluja kovin hyvin, siinä oli täysin kyse tunteesta, siitä että juttuun kytkeytyivät Neil, tunnelma, nuo laulut ja se, että olimme ryhmä... Meillä kaikilla oli yhteisen historiamme vuoksi siteet toisiimme; minä olin ollut ensimmäisellä Crazy Horse -levyllä, ja Ben Keith tietenkin Neilin kanssa. Se oli täysin erityinen porukka ihmisiä, Neil oli tietenkin johtajamme niin musiikillisesti kuin tunteenkin puolesta ja me vain seurasimme hänen mukanaan ja uppouduimme siihen todella ja teimme aivan erityisen levyn.

Kiertueella yleisö taisi olla vähän hoona..?

- He halusivat tietysti Neilin esittävän hittejään, eivät he olleet valmiita kaikkeen tuohon. Hassua sinänsä, mutta vielä nykyäänkin ihmiset tulevat kertomaan minulle kuinka he buuasivat silloin, mutta pitävät sitä nyt yhtenä parhaista näkemistään esityksistä. Neil osoitti todellista sisua sanoessaan: kuulkaas, haluan näyttää teille jotain uutta, meillä on vahvat tunnesiteet tähän musiikkiin ja haluamme jakaa sen kanssanne. Ja siinäpä se, emme antaneet periksi ja tuloksena oli ainutlaatuisia hetkiä.

HIENO MUTTA HITITÖN SOOLOURA

Vuonna -75 ilmestynyt ensimmäinen soolo-lp Nils Lofgren sai suuressa maailmassa ylistävät arviot ja levy huomattiin Suomessakin. Nils sanoo olevansa bändi-persoona, eikä sooloura sinänsä innostanut häntä, mutta kyse on vain katsantokannasta. - Tein tuon levyn bändin kanssa [Wornell Jones ja Aynsley Dunbar], kannessa on vain minun nimeni ja laulut ovat minun.

Pidätkö ensialbumiasi isonakin irtautumisena Grin-kamasta?

- Enpä juuri. Yritin edelleen soittaa livenä studiossa ja myös laulaa livenä. Laulusuoritusten kohdalla se ei juurikaan onnistunut, olen tullut siinä hyväksi vasta parilla viimeisellä levyllä. Mutta silti, tuollakin levyllä on kyse hyvistä lauluista ja yhteissoitosta sen sijaan, että homman rakentaisi kuin ison palapelin.

- Halusimme, että keskipisteinä ovat minä ja musiikki. Tuumimme, että jos pidämme sen hyvin yksinkertaisena ja perustasolla olevana; mitä Grin oli, ja minä hoitaisin muut osuudet sen sijaan, että pestaisin monia kuuluisia soittajia, se pitäisi minut keskipisteessä, ja se oli pitkälti David Briggsin ansiota. Hän oli aina Grinille tosi innoittava tuottaja, joka aina rohkaisi meitä, pitkälti Tonight's The Nightin tapaan pysymään simppeleinä ja tunnepitoisina. Ja siinä olimme joka tapauksessa hyviä, joten minusta oli järkevää toimia niin.

Briggsin jälkeen olet käyttänyt lukuisia eri tuottajia [mm. Bob Ezrin, Jeff Baxter]. Minkä tähden ja kuka heistä on vanginnut soundisi siten kuin olet sen itse halunnut?

- Se johtuu pitkälti siitä, että levy-yhtiö on pyytänyt minua työskentelemään muiden ihmisten kanssa. Olen ollut aina avoin asialle, rahathan ovat heidän ja haluan, että heistäkin tuntuu hyvältä. Olen tavannut tuottajat, keskustellut ideoista ja pitänyt heidän Iähestymistavastaan. Kunhan se tuntuu siltä, että voin olla siitä ylpeä ja laulu kuulostaa minusta oikealta laululta, annan mielelläni toisten ihmisten käyttää ideoitaan. Sillä hetkellä tekee parasta levyään ja siirtyy sitten eteenpäin. Voi katsoa taakseen ja valitella yhtä ja toista, vanhoihin levyihin kyllästyy, mutta niillä on aina muutama raita joita rakastan edelleenkin. En juurikaan kuuntele niitä, olen ylpeä siitä että olen tehnyt ne, mutta yleensä suosikkilevyni on viimeksi tekemäni, mutta kaikilla on pari, kolme laulua joista pidän yhä paljon ja joita soitan myös livenä.

Oletko koskaan lempannut ketään tuottajaa?

- Jaa... Olen katsonut listoja ja poiminut niistä suosikkejani, mutta sehän ei ole varsinaista lemppaamista. En ole koskaan alkanut työskennellä jonkun kanssa ja sanonut sitten, että tämä on kamalaa ja häipynyt. Yleensä varmistan jo alussa, että voimme tehdä töitä yhdessä. Levyllä Cry Tough meillä oli bisnesongelmia Al Kooperin kanssa, mutta se ei liittynyt musiikkiin. David Briggs tuli sitten tekemään toisen puolen levyä, mutta kyse ei ollut näkemyseroista, vaan politiikasta.

Omaksi suosikikseen vanhemmista albumeistaan Nils mainitsee vuoden 1983 Wonderlandin. Mies on hieno kitaristi ja persoonallinen laulaja, joka on koko ajan tehnyt laadukasta kamaa, mutta hän ei ole koskaan saanut hittiä eivätkä hänen albuminsa ole myyneet suuria määriä siitäkään huolimatta, että ne ovat kuulostaneet "helposti omaksuttavilta" ja "tarttuvilta", sanalla sanoen "kaupallisilta". Eikö se ole turhauttavaa?

- Teen levyn aina jakaakseni sen ihmisten kanssa, hän sanoo suoraan. - Joo, haluaisin jokaisen levyn soivan radiossa ja olevan hitti, minulla ei ole koskaan ollut isoa hittiä. En silti anna asian estää minua tekemästä sitä mitä teen. Yritän jatkuvasti tulla paremmaksi, kasvaa ja pysyä innoittuneena lauluntekijänä, levyttävänä artistina, laulajana ja soittajana. Sen ulko-puolella kaikki on politiikkaa ja bisnestä, enkä voi oikein sanoa siihen muuta kuin, kyllä, haluan jakaa musiikkini ihmisten kanssa, olisi hienoa saada hitti, se on turhauttavaa.

HURRIHENKINEN ESTRADIHAITARISTI?

Haitari on esiintynyt Lofgrenin levyillä Grinin ajoista nykyhetkeen saakka. Onko soittimella jotain tekemistä ruotsalaisen taustasi kanssa?

- Kaiketi... vartuin Chicagon eteläpuolella, ja kaikki lapset korttelissani soittivat haitaria. Se oli italialaista aluetta ja suosittu soitin, ja minä halusin tietysti soittaa. Aloin ottaa haitaritunteja kuusivuotiaana. Äitini on italialainen ja isä ruotsalainen, joten opin kaikki vanhat ruotsalaiset kansanlaulut joita soittelin isoäidilleni. Ja osaan ne yhä, olen soittanut haitaria niin kauan ja opiskellut sitä niin paljon, etten pysty koskaan unohtamaan sitä. Viime kesänä, kun olin Ringon matkassa Ruotsissa, lainasin haitarin ja soitin tuota vanhaa kamaa lavalla.

Ja yleisö hurrasi. Olet Ruotsissa melkeinpä kansallissankari, etkös vain?

-No siitä en tiedä, mutta tiedän että minusta siellä on hieno soittaa, "Nisse" sanoo vähätellen. - Se on minulle erityisasemassa, koska isäni on kotoisin Ruotsista ja minulla on siellä yhä paljon serkkuja. Se on yksi niitä maita, joissa tunnen oloni hiukan muita kotoisemmaksi ja saan ihmisiltä vastakaikua.

Eikös Grin soittanut Jerry Williamsin levylläkin?

-Joo, joillakin biiseillä, yksi suosikkiraidoistani on Rock'n'roll Is Here To Stay.

Mitenkäs teidän tienne yhtyivät?

- Spindizzy-merkki [jolla Williams-levykin julkaistiin] perustettiin CBS:llä Griniä varten, ja Jerry Williams oli tuottajamme David Briggsin ystävä.

Lava-akrobatia on yksi Lofgrenin tavaramerkki. Miten tuo perinne sai alkunsa ja vieläkö se jatkuu?

- Ei, olen nyttemmin jättänyt sirkuksen. En ole tehnyt volttia taaksepäin trampoliinilla sitten vuoden -85 Born In The USA -kiertueen. Kun aloin kiertää vuonna -69, olin nuori ja ujo ja mietin, mitä näkyvää voisin tehdä. Olin vanha voimistelija ja pyysin entistä opettajaani opettamaan, miten heittää voltti taaksepäin soittaessani kitaraa. Ihmiset tietysti rakastivat sitä ja tein sen vuosien varrella aina esiintyessäni.

- Brucen kiertueella se alkoi vaivata minua. Aloin kantaa huolta asiasta, koska voltin heittäminen on vaarallista, kaaduin itsekin silloin tällöin. Asia alkoi tulla soittamisen tielle, haluan mieleni pysähtyvän kun soitan, haluan tuntea enkä ajatella, ja ajattelinkin tuota temppua, joka minun piti illan päätteeksi tehdä.

Siitä tuli eräänlainen velvollisuus, häiritsevä tekijä, joten lopetin sen. pystyn siihen yhä, mutta en tiedä kokeilenko sitä enää koskaan. 69-85 on pitkä aika, heitin voltin joka keikalla, se sai mielestäni riittää.

Neil Youngin Trans-kiertueella vuonna 1982 Nils ja Neil esittivät aika posketonta teatraalisuutta. Oliko se harjoiteltua?

- Transformer Man..? Joo, se oli enimmäkseen improvisoitua. Liikkeemme olivat niin hillittömiä, ettei sellaisia oikein pysty harjoittelemaan peilin edessä, Nils myhäilee. - Meillä oli erilaisia soundeja... saatoin avata suuni ja laukaista äänen, joka oli syntetisoitu Neil Young -ääni. Koko laulun tunnelma syntyi meistä kahdesta, meillä oli pienet muuntajat ja vokoderit. Se vei meidät outoon paikkaan ja se oli kuin olisi näytellyt jonkun toisen roolia. Se oli hienoa, sillä se herätti meissä musiikin kautta henkiin nuo hahmot Luoja tietää miksi niin kävi, emmekä pystyneet selittämään sitä, mutta sitä on musiikin kauneus, se innoitti meidät muuttumaan noiksi hahmoiksi. Rakastin sitä kiertuetta, sillä siinä teknologia sekoittui Neil Youngin raa'an funkyyn, maanläheiseen tyyliin, se oli hieno kiertue, Youngin aisapari ylistää rundia, joka myös herätti kuulijoissa paljon hämmennystä, kuten myös seurannut albumi Trans, jolla Nils myös oli mukana.

BRUCE JA RINGO

Bruce Springsteen ja Nils tapasivat toisensa jo vuonna 1970, koesoittotilaisuudessa Bill Grahamin Fillmore Westissä. Brucen bändi siihen aikaan oli Steel Mill, Nilsillä oli Grininsä. 14 vuotta myöhemmin Bruce tarjosi vanhalle tutulleen Steve Van Zandtin tyhjäksi jättämää aukkoa E Street Bandin toisena kitaristina. Alkaneesta Born In The USA -kiertueesta muodostui yksi kaikkien aikojen massiivisimmista stadionrundeista. Nilsillä, toisin kuin uusilla kumppaneillaan, oli kuitenkin jo aiempia kokemuksia jättiareenoista, joten se ei häntä hätkähdyttänyt, mutta...

- Olla osana hienoa bändiä, josta tuli niin suosittu sen lisäksi, että musiikki oli niin ilmiömäistä ja ihmiset mahtavia, oli erittäin mahtava kokemus. Mitä minuun tulee, kuulun edelleen E Street Bandiin... kukaan ei ole kuollut, olemme yhä E Street Band ja minä sen kitaristi. Olisi hienoa jos tekisimme taas jonain päivänä töitä Brucen kanssa, mutta en osaa sanoa käykö niin. Rakastan Brucea ja kannatan sitä, mitä hän haluaa tehdä.

Nils vetäisi hienon soolon Springsteenin soolo-lp:n Tunnel Of Love nimiraidalla. Seuranneella kiertueella levyn laulut muuttuivat bändin käsittelyssä melko lailla. Nils muistelee molempia Bruce-kiertueitaan "maagisina", mutta lisää olleensa toisella rundilla jo täysin kotonaan bändissä.

E Street Bandin soittaessa Englannissa vuonna -85, he menivät juhliin Ringon luo, jossa äijät jammailivat ja Nils teki tuttavuutta isäntään, joka antoi tälle numeronsa ja pyysi pitämään yhteyttä. Nils piti ja vuonna -89 Ringo pyysi häntä Ali Starr Bandiinsä. Lofgren sanoo, ettei hän ajatellut bändin musiikkia minään nostalgiatrippinä, vaan arvosti pikemminkin ainutlaatuisuutta kokoonpanossa, "jollaisen vain Ringo pystyi kasaamaan".

AlI Starr -kiertueella kukin stara lauloi pari laulua. Nils ei haikaillut vain menneitä, vaan esitti myös vielä levyttämätöntä lauluaan Bein' Angry, joka ilmestyi sittemmin hienolla Silver Liningilla, jolle hän myös kutsui Ali Starr -kollegojaan vieraiksi.

Kuluneena vuonna oli vuorossa All Starr Band Mark II, jonka kiertue ulottui Suomeenkin. Nils viihtyi yhtälailla siinä, vaikka sanookin noiden kahden bändin olleen keskenään täysin erilaisia.

Kerron Nilsille, että näin hänet Porissa jo neljättä kertaa, mutta vasta nyt ensimmäistä kertaa oman bändinsä nokkamiehenä. Eikö ole olemassa vaara, että ihmiset oppivat tuntemaan sinut pelkkänä "vuokrattuna kätenä"?

- En voi huolehtia siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Kun on kyse musiikista, kysyn itseltäni, "Onko tämä hyväksi sydämelleni ja sielulleni?". Jos vastaus on kyllä, se on tehtävä, eikä murehdittava miltä se näyttää. Olen viimeisten 24 vuoden aikana tehnyt omia levyjäni ja soittanut omia keikkojani 85--90 % ajasta, eikä ole minun vikani, että ihmiset kirjoittavat Brucesta, Ringosta ja Neilistä. Hei, sellainen maailma on. Ja missä on asian ydin? "Nilsillä ei ole hittiä, joten puhutaan noista kuuluisista tyypeistä." Ja se on ok, sillä kenties sitä kautta joku innostuu minunkin musiikkistani. Mutta totuus on, että keskityn suurimmaksi osaksi omaan musiikkiini, nuo muut tilaisuudet ovat hyvin erityisiä, ainutlaatuisia bändejä, enkä voisi koskaan edes ajatella hylkääväni mahdollisuutta olla mukana Tonight's The Night -bändissä, tai All Starr Bandissä tai E Street Bandissä.

YHÄ VOIMISSAAN

Hititön kun on, Nils on joutunut vuosien varrella moneen otteeseen vaihtamaan levy-yhtiötään. Rykodiscillä viime vuonna julkaistu Silver Lining palautti Lofgrenin nimen taas kunniaan hienoilla biiseillään ja riuskalla otteellaan, mutta kesällä ilmestynyt Crooked Line on vielä parempi, meikäläisen listalla yksi vuoden parhaista levyistä. Tekijä kehuu Del-Lordsista tuttua tuottajaa Eric Ambelia, jonka kanssa hän oli yhtä mieltä siitä, että laulut purkitettaisiin livenä studiossa. Eikä syyttä, sillä Nils Lofgren on niitä artisteja, joiden livemaine vie voiton levyistä, ja hän onkin julkaissut kaksi kovaa livetuplaa ja mainion livevideon.

- Olen parhaimmillani kun en ajattele ja soitan tunteella, ja se tapahtuu luonnostaan yleisön edessä. Vuosien varrella olen oppinut tekemään sen studiossakin. Harjoittelimme Crooked Linea kaksi viikkoa, soitimme ensin kaikki uudet laulut yökerhossa saadaksemme yleisön energian mukaan, joten pystyimme soittamaan laulut studiossa livenä. Saatoin laulaa ja soittaa yhtäaikaa, laulut olivat viimeisteltyjä bändin kanssa. Saatoin muuttaa ja improvisoida sooloja, mutta minun ei tarvinnut huolehtia siitä, kirjoittaako jokin säe myöhemmin uusiksi, tai mitä tehdä jonkin soolon kanssa ja hoitaa se myöhemmin. Kyse oli enemmänkin tunnepitoisesta esityksestä ja olen parhaimmillani, kun soitan sillä tavalla.

- Tänään soitan ihmisille klubissa, ja on heitä sitten 50 tai 500, panen heille parastani koko sydämestäni. Se on minulle kuin palkinto, kuin terapiaa.

Oletko koskaan ollut pidempää jaksoa poissa tienpäältä?

- En oikeastaan. Olen viettänyt pitkiä aikoja studiossa, mutta viimeiset 24 vuotta olen soittanut tosi paljon. Ensi vuonna aion omistaa aikaa perheelleni, mutta en aio lopettaa soittamista, vaan etsiä paremman tasapainon.

You on soinut ahkerasti radiossa ja tiedän ainakin yhden henkilön, joka lähti katsomaan Nilsiä vain tuon laulun ansiosta. Nilsistä itsestäänkin se on hyvin "erilaiselta kuulostava raita ja erittäin sovelias radioon". Muitakin potentiaalisia hittejä tasavahvalta Crooked Linelta toki löytyy.

Drunken Driver menee aika kaoottiseksi lopussa. Johtuiko se raidalla soittavasta Neil Youngista? Annoitko hänelle ohjeita..?

- Ei, levytimme sen ilman Neiliä. Se oli hullu, kanoottinen, maaginen otto. Se on hyvin häiriintynyt laulu. Ericiltä katkesi kieli ja hän alkoi tehdä crash-soundeja... sitten menimme Kaliforniaan ja Neil soitti sille oman kitaraosuutensa. Neil teki siitä vielä hullumman panemalla mukaan enemmänkin äänitehosteita kuin sooloa. Ehdotin itse, että olisimme vuorotelleet. Neil kuunteli ja sanoi, "Niin kaikki tekisivät". Hän piti nauhasta sellaisenaan, mutta pyysin häntä soittamaan sillä. Neilille ei mennä sanomaan mitä tehdä, sitä vain luottaa hänen vaistoonsa. Hän kuuli laulun sellaisena, että laittoi siihen autokolariefektejä ja soitti siten.

Nils kertoo tehneensä laulun huonoissa fiiliksissä, kankkusessa Tokion ja Osakan välisessä luotijunassa E Street Bandin Japanin-kiertueen aikana vuonna 1985. Laulu pysyi vuosia vakan alla, mutta Eric Ambel ihastui siihen ja halusi sen levylle.

Huonoista fiiliksistä ei ollut jälkeäkään Lofgrenin keikalla. Vanhan ketun ei tarvinnut rehvastella liiallisella volyymilla, vaan soundi oli maltillinen mutta riittävä ja kaikki soittimet erottuivat selkeästi toisistaan. Pitkäaikainen kakkoskitaristi, jo Griniin loppuvaiheessa liittynyt velipoika Tom Lofgren oli estynyt tulemasta kiertueelle. Kokoonpanon muodostivat kitaristi-kosketinsoittaja Larry Cragg, basisti Andy York, kitaristi-kosketinsoittaja Paul Bell ja pitkään Lofgrenin matkassa takonut rumpali Johnny "Bee" Badanjek. Bändin yhteissoitto oli mallikasta ja vaikka Nils olikin illan kiistaton keskipiste, hän oli sitä hyvin hienovaraisella tavalla, vailla mitään liruttelija ja taustaryhmä -vaikutelmaa.

Crooked Linelta kuultiin ansaitusti yli puolet biisejä, startaten kuin alkupalaksi muotoillulla A Child Could TelliIlä. Nilsillä on käytettävissään sellainen varasto ykkösluokan biisejä, että radiohitti Youkin oli varaa haaskata käsistä heti alkuvaiheessa. Biisi oli illan ainoa, jossa Lofgren tarttui akustiseen.

Hendrixin henki eli niin käsin kosketeltavana Valentinen pitkässä introssa ja soolossa, että tuntui kuin käkkäräpää itse olisi ruumiillistunut lavalle. Nils näytti muutenkin soittavan eräänlaisessa transsitilassa, silmät lähes koko ajan ummessa toisin kuin haastattelussa, jossa hän tapitti jututtajaa hyvinkin valppaana.

Räimepalat sulautuivat saumattomasti sellaisiin tunnelmapaloihin kuin uutukaisen Shot At You tai kestolavabravuuri Believe, jossa kiteytyvät kauniisti Lofgrenin yleispositiivinen asenne ja inhimillinen ote.Vanhat fanit itkivät kuukyyneliä Grin-klassikon ja edelleen hienosti kulkevien ekan soololevyn laulujen myötä. Loppukliimaksin esileikkinä toimi Poristakin tuttu Shine Silently ja loppuräjähdyksenä toimi odotetusti I Came To Dance, jolloIn bändi oli soittanut kaksi tuntia. Inhimillisesti ajatellen lisää ei olisi voinut enää vaatia.

Nils Lofgrenille ei voi kuin toivoa kaikkea hyvää.Vetreä nelikymppinen on omistanut musiikille jo yli puolet elämästään; hän on tullut tanssimaan ja vaikkei hän kenties hallitsekaan uusimpia muotitansseja, ne vanhat hän vetäisee tunteella vaikka unissaan.