Tällä hetkellä opiskelen journalismia Alkio-opistolla. Kuvittelen sen olevan ilmiselvästi portti parempaan tulevaisuuteen ja tasapainoiseen elämään. Näin sanoisinkin, jos joutuisin kirjoittamaan sen opistomme lehteen. Päiväni täyttää siis opiskelu ja jatkuva haaveilu. Silmäni tuijottavat jonnekin kaukaisuuteen, aina niin pitkään kunnes todellisuus tyrmää minut. Näin tapahtuu valitettavan usein.
Seurustelenko? No en? Ei järkevä ihminen seurustele. En ole koskaan seurustellut eikä lähitulevaisuus näytä korjaavan tilannetta. Etsin täydellistä ihmistä. Ikävää vain, että tämä täydellisen rakkauden tavoittelu etäännyttää minut rakkauden perimmäisestä ideasta. Yksi askel eteenpäin ja kaksi taaksepäin. Sellainen tekee ihmisen helvetin kyyniseksi. Tilannetta ei myöskään auta se, että pelkään yli 170cm naisia. Kuinkakohan suuri osa naissuvun edustajista karsiutuu jo pituutensa vuoksi?
Ensi vuodesta on paha sanoa mitään. Joko jossain arvostetussa yliopistossa Suomessa, ulkomailla tai kalanperkaajana norjalaisella turskanpyyntialuksella. Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä. Johtuu täysin karmastani. Niin minulle sanoi entisen kämppäkaverini tyttöystävän puoli-identtinen kaksoissisko. Luotan häneen täysin.
Jos nyt onnistun livahtamaan yliopistoon ja väittelemään tohtoriksi, niin lupaava ura työnarkomaanina kariutuu, alkoholin myrkyttäessä kehoni ja mieleni. Neljäkymmenvuotiaana olen taatusti helsingin koulutetuin asunnoton pummi. En kuitenkaan ole yksin kuten nyt. Harvahampainen vaimoni käpertyy joka ilta kainalooni ja päivät vietän muiden kurjimusten kanssa metsästäen ruokaa. Kutsun tätä kirjavaa väkijoukkoa opetuslapsikseni ja itseäni jonkin sortin profeetaksi. Loppuni koittaa rauhan mielisairaalassa, eikä tapani kuolla sovi suurelle mestarille. Tukehtua nyt kauravelliin. Älkää edes kysykö miten.