Stadio Olympico
Puhelin pirahtaa kesken lauantai-iltapäivän. Ruudussa välkkyy Hennan nimi.
– Oletko huomannut, että peli on tänään?
En saa sanoja suustani. Sunnuntainahan sen piti olla, kuten Sami oli netistä ennen lähtöä tarkistanut.
– Se alkaa puolentoista tunnin päästä.
Seuraa liuta painokelvotonta tekstiä. Meidänhän piti olla stadionilla jo! Sami on vielä enemmän järkyttyneempi, kuin minä hetkeä aiemmin.
Kello läheni kuutta, kun löysimme toisemme samasta paikasta. Paikallisen haastattelu kertoi reitin: Ottavianolle ja bussi numero 32. Metro kulki vikkelään, matkustajat eivät. Molemmat kolmekakkoset kaasuttivat pois pysäkiltä meidän vasta mönkiessä maan pinnalle.
Seuraava kolmekakkonen tulee parinkymmenen minuutin päästä. Poistumme bussista kuljettajan osoittamalla pysäkillä Kiirehdin askeleitani tietämättä. Edessämme avautuvat marmoriportaat. Viimeinen porras on kaikkein pelottavin. En tiedä, mitä odottaa.
Kentän nurmi häikäisee vihreydellään. Meteli on korvia huumaava. Seisahdun paikalleni ja annan katseeni kiertää ihmismeressä. Pääni on tyhjä, se ei ajattele, eikä se rekisteröi tapahtumia. Kaikki tuntuu vellovan tyhjiössä.
Italialainen jalkapallo ei ole kaunista. Itse peli jää lähes toisarvoiseksi. Tasoero joukkueiden välillä ei näy, kumpikaan ei mässäile maalipaikoilla.
Ilta on jo hämärtynyt, kun me laskeudumme alas marmoriportaita. Tyhjyys sisälläni jatkuu. Taivaalla loistaa täysikuu. Se valaisee Rooman lämpimän yön. Samin nakkikioskilta ostama viinipullokaan ei saa minua innostumaan, vaan pureskelen kuivaa kanaleikettäni hiljaisena. Kannatti odottaa kolmekakkosta.
Katja Sirviö