Krakovan suuri kulttuuritörmäys

On aurinkoinen päivä Kaakkois-Puolassa. Krakova paistattelee lämmössä, raitiovaunut kolistelevat ympäri keskustaa, ja liikenteessä vallitsee kodikkaan täydellinen kaaos. Rinkelikojujen takana seisovat vanhukset hymyilevät lempeästi turisteille, joiden mölinästä he eivät saa mitään selvää. Kunhan myyvät rinkeleitä. Kaikki näyttäisi olevan hyvin.

Mutta tämä on erilainen päivä. Krakovaan on saapunut samaan aikaan joukko suomalaisia ja brittejä. Nämä kaksi ryhmää ovat toisistaan tietämättä majoittuneet samaan hostelliin, hieman ydinkeskustasta pohjoiseen. He ovat oletettavasti hieman keskustelleet toisilleen, mutta varsinaista kontaktia ei ole vielä syntynyt.

Tuli kytee.

Samaan aikaan toisaalla eräät rastapäiset miehet odottavat valppaina, mutta heistä ei vielä sen enempää.

Suomalaiset ja britit ovat löytäneet yhteisen kielen, jonka nimeä ei kukaan vielä ole saanut selville. Usein toistuvista äänteistä on kuitenkin päätelty, että sen nimi voisi olla alkh, alkhal, akhool tai jokin vastaava meille outo sana. Yhteisen kielen puhuminen on saattanut nämä kaksi ryhmää samalle kulttuuritasolle. Heistä on yllättäen tullut Krakovan keskustan pohjoispuolen dominoiva kulttuuri. Vain pieni juutalaiskortteli säästyy kulttuurishokilta, sillä siellä sijaitsee useita paikkoja, joihin tuota mystistä, tuntematonta kieltä puhuvia ihmisiä kokoontuu.

Rastapäiset miehet ovat lähteneet liikkeelle. He laahustavat hitaasti kohti keskustan pohjoispuolen puistoa.

Kulttuuriarmeija on tehnyt hostellistaan tukikohdan. Sen sisällä käydään tauotonta strategista keskustelua, ja öisin heidän joukkonsa lähtevät liikkelle ja säälimättä levittävät tuhoa ympäri Krakovaa. Heidän kulttuurinsa leviää jopa katolilaisten keskuuteen. Kukaan ei näytä säästyvän käännytykseltä, joka tapahtuu lähes huomaamatta. Suurimmalla vimmalla sitä levittävät britit, jotka eivät näytä tuntevan mitään häpeää.

Konfliktit käyvät yhä rajummiksi. Koko kaupunki kärsii tuosta vitsauksesta, tuosta täydellisen kaaoksen ilmentymästä, joka leviää ihmisestä toiseen kuin rutto ja tuhoaa yhtälailla sekä mukana olevat että ulkopuolelle jäävät.

Rastapäiset miehet saapuvat puistoon vasta aamulla, kun kulttuuriarmeija on taas vetäytynyt tukikohtaansa. Puolen päivän aikaan he ovat jo päässeet nurmikolle istumaan. Aika käy vähiin, mutta he toimivat niin nopeasti kuin vain voivat. He rapistelevat esiin jotain.

Alkaa olla jo alkuilta. Kulttuuriarmeijan ensimmäiset tiedustelijat ilmaantuvat. He eivät kuitenkaan edes huomaa puistossa istuvia miehiä. Mutta äkkiä koko kaupunki havahtuu johonkin. Puistosta nousee suuri savupatsas. Se kiemurtelee, taipuu ja kohoaa kymmenien metrien korkeuteen. Sen tuoksu on makea, houkutteleva, lähes taivaallinen. Puistossa savu on niin sakeaa, että se pimentää auringon. Itse Äiti Maa nousee esiin.

Jokainen Krakovassa oleva hengittää tuota savua. Äiti Maan henki tunkeutuu heihin kaikkiin. Ja yllättäen koko kaupunki puhuu samaa kieltä. Rauhan ja yhteisymmärryksen kieltä. Kauneuden ja harmonian kieltä. Luonnon ja ihmisen kieltä.

Eikä siinä ole mitään väärää.