Terve vuoret, terve turistit!

Perjantaina pääsimme nauttimaan jälleen Puolalaisista minibusseista, jotka ovat oikeasti minikokoa – polvet hakkaavat edessä istuvan tuolia ja jalkojen ojentamisesta voi vain unelmoida. Reilu parin tunnin bussimatka Krakovasta Zakopaneen oli kangistava ja väsyttävä. Hostellimme Good Bye Lenin, Krakovan majapaikan kaima, sijaitsi puolen tunnin kävelymatkan päässä Zakopanen keskustasta. Nimen lisäksi muuta yhteistä ei majapaikoillamme ollut: Zakopanen ikkunasta näkyi vuoria ja vehreää metsää betonihelvetin sijasta, tyynyt olivat pöyheitä ja kuuma vesi ei loppunut kesken.

Kauaa emme hostellia ehtineet ihastella. Minibussi kyyditsi meidät kansallispuiston portille. Reilulla puolellatoista slotylla portti yhdeksän kilometrin patikkamatkalle avautui. Tie Morskie Okon järvelle oli suomalaisiin kansallispuistoihin ja aarniometsiin tottuneelle patikoijalle kulttuurishokki. Suurin osa matkasta taitettiin asvaltoitua tietä pitkin, välillä ohi pyyhälsi auto tai turisteja kuskaavat hevoskärryt.

Helpoksi ei taivalta silti voinut kutsua. Auringossa hiki pukkasi pintaan ja varjossa vilu iski lihaksiin. Emäntämme Justyna ehti kirota patikkaretkeä ehdottaneen äitinsä useampaan otteeseen, ja itsekin ihmettelin, miksi olin lähtenyt reippailemaan, vaikka flunssa tuntui selvästi jo kurkunpäässä. Tatravuoriston uhkeat maisemat perillä kuitenkin pyyhkivät kylmän hien pois, ja taisi se Justynakin antaa anteeksi äidilleen. Uitimme käsiämme Morskie Okossa. Olimme matkalla päättäneet, että sen vesi parantaa kaikki tautimme ja pyyhkii pois murheemme. Niin ei ikävä kyllä kuitenkaan käynyt, vaan nenä vuoti ihan entiseen malliin ja särkylääkkeitä kului kuin leipää. Puolet seurueestamme oli uupunut patikoinnista niin paljon, että päätti ottaa mallia turisteista ja istuttaa takapuolensa hevoskärryihin. Me loput luotimme jalkoihimme ja taivalsimme ylpeinä yhdeksän kilometriä takaisin.

Jalkamme pääsivät tosi toimiin myös lauantaina, jolloin suuntasimme askeleemme Zakopanen kylään. Kiertokävelyn aikana näimme muun muassa kuuluisat mäkihyppytornit, taidokkaasti rakennetun puukirkon ja Zakopanen elämää vilisevän pääkadun. Zakopanessa, kuten koko Puolassa, elää rinnakkain kaksi aikaa: turisteja ja rahaa tursuava ”tulevaisuus” ja köyhempi perinteitä ja menneisyyttä pystyssä pitävä ”menneisyys”. Toisaalta Zakopane on täynnä krääsäkojuja ja merkkiliikkeitä, toisaalta koko liikenne pysähtyy, kun paimen kuljettaa lammaslaumaansa risteyksen yli uusille laitumille.

Luonnonrauhaa ja hiljaisuutta emme Zakopanesta löytäneet. Ne saavuttaaksemme meidän olisi pitänyt suunnata hiljaisimmille vuoristopoluille ja pysytellä poissa ihmisvilinästä. Silti Zakopane kietoi meidän pikkusormensa ympärille ja moni olisi ollut valmis antamaan koko käden, mutta tiemme vei takaisin Krakovaan.