Kivi muistoksi Auschwitzista

Katseet kulkevat pitkin ränsistyneitä tiilitaloja ja korvissa soi vain hiekkatien rapina. Silloin tällöin välähtää kameran salama ja oppaan ääni. Jokainen on hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Välillä saatetaan kuiskata vierustoverin korvaan mieltä painava asia. Jokaisen katseesta paistaa myötätunto ja yökötys. Miten jotain tämän kaltaista on voitu tehdä? Miten ihmiset ovat voineet kestää tämän?

Opaskierros Auschwitziin alkaa pääportilta, jossa lukee surullisen kuuluisa iskulause Arbeit macht frei - työ vapauttaa. Lauseesta ei tiedä pitäisikö sille itkeä vai nauraa. Sen ironia on käsittämätön ja saa lähinnä vain pahan olon aikaiseksi. Tästä rautaisesta portista on kävellyt seitsemänkymmentä vuotta sitten joka päivä joukko vankeja töihin. Kahdentoista tunnin päästä he ovat palanneet: osa itse kävellen, osa kannettuna, osa elävinä, osa kuolleina. Kauniina kesäpäivänä on vaikea kuvitella nääntyneitä ihmisiä Auschwitzin hyvin hoidetuille hiekkateille.

Opas johdattaa meidät tiilitalojen suojiin paahtavalta auringolta. Talojen sisällä oleva museo lyö iskun lailla menneisyyden turistien eteen. Kartat, kuvat, esineet ja taloissa vallitseva hiljaisuus kuljettavat meidät kohti menneisyyttä. Eteemme aukeavat vitriinit täynnä hiuksia, kenkiä, laukkuja, kattiloita ja harjoja. Käytävillä roikkuvat kuvat vangeista, joidenka silmistä paistuvat ylpeys, alistuneisuus ja tyhjyys. Kuvien alla lukevat vankien nimet ja heidän leiriin saapumis- ja kuolinajat. Kuvien täyttämiltä käytäviltä oli pakko päästä pois. Ahdistus kuristaa kurkkua.

Matkamme jatkuu suihkuhuoneisiin ja polttouunien täyttämään huoneeseen. Matkan varrella pysähdymme hirttopuiden alle. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkää. En edes uskalla katsoa sairaalana toiminutta taloa. Oppaan kertomukset siellä tehdyistä kidutuksista saa yökötyksen nousemaan jälleen. Talojen kellareissa olleet kidutus- ja näännytyskammiot on pakko juosta läpi. Nopea kurkistus ja matka jatkuu. Pahin on vielä edessä.

Kolmen kilometrin bussimatkan jälkeen eteemme avautuu Birkenau - Auschwitzin tuhoamisleiri. Auringon paahtamalla aukealla olevat mökit puhuvat karua kieltään. Siinä missä Auschwitz suorastaan paiskasi historiansa turistin kasvoille, kertoo Birkenau omalla hiljaisella tavallaan surullisen tarinansa. Hiljaisuuden vallitessa kuljemme mökistä toiseen. Yhdessä mökissä on katon rajaan heitetty peitto. Jostain syystä tuo peitto tuntuu minusta karmaisevalta. Se on kuulunut jollekulle tai joillekuille ja nyt se lepää tuolla ylhäällä samalla kun salamavalot rikkovat mökin hiljaista hämärää.

Mökin takaosissa sijaitsevissa vessoissa iskee Auschwitzin karu nykyisyys. Kalkkikiviset seinät ovat täynnä kaiverruksia. Ne eivät ole vankien merkkejä, vaan turistien. Minusta tuntuu kuin täällä kuolleiden rauhaa olisi rikottu. Auschwitzin kauheuksista on tullut turistirysä.

Kierroksemme loppuu Birkeunaussa olevalle isolle muistomerkille. Katselemme hetken muistomerkkiä, jonka jälkeen alamme hiljaa kulkea kohti pääporttia. Osa meistä kulkee vanhan rautatien raiteita pitkin. Aurinko helottaa päällämme ja mietin miten tätä kaikkea pystyy kuvailemaan. Leirin kertomuksiin turtuu pian ja jäljelle jäi vain utelias katse. Tunnen itseni tirkistelijäksi. Kuljen pitkin rautatietä ja nappaan maasta kiven muistoksi.