Vanhoja tiiliskiven paksuisia raamattuja säilytettiin hämärässä huoneessa, etteivät ne vahingoittuisi liiallisesta tai kirkkaasta valosta. Isoja raamattuja oli kolme ja hämärä valaistus loi niille oman mystisen tunnelmansa - varsinkin kun kirjoja säilytettiin kestävän turvalasin suojissa. Suurennuslasia olisi kaivattu, kun näimme maailman pienimmän raamatun, jonka olisi voinut kevyesti liiskata pikkusormen kynnellä. Myöhemmin jäi mietityttämään, miten pikkuruinen kirja oli onnistuttu tekemään.
Oli mielenkiintoista kuulla, miten painovärit oli ennen tehty. Värit oli tehty luonnonmateriaaleista. Yhdellä seinällä roikkui eläimen nyljetty nahka, joka oli kiristetty tiukaksi, jotta se suoristuisi. Eläinten nahkoja käytettiin ennen kirjoituspergamenttina. Parasta tai mielenkiintoisinta oli, kun opas, Herra Wellhausen näytti, Sarin avustuksella, kuinka kirjasimet todella tehdään. Hän kertoi Gutenbergin keksineen muodostaa tekstit irtokirjaimista, milloin kirjaketta pystyi käyttämään useamman kerran. Savua vain nousi ilmaan, kun hän kaatoi valumuottiin kirjakemetalliseosta. Mies latoi värit ja "laatat" paikoilleen ja Sari, isoine hauiksineen, pääsi auttamaan painokoneen työntämisessä. Kaikki odottivat uteliaina, kun smak-ääni (joka kertoo onnistuneesta sivusta) kuului ja sivu nostettiin näkyviin. Sivu, jota fraktuurakirjaimet koristivat oli onnistunut ja Sari sai erilaisen matkamuiston mukaansa.
Oppaan mukana olo valotti kirjapainon keksimistä ja Gutenbergiä entisestään. En usko, että olisimme saaneet irti museosta niin paljon ilman häntä. Kierros oli kuitenkin nopeasti ohi ja museossa olisimme voineet vielä kierrellä ja kummastella pitempään.
Helene Källi