Internaatin maaginen maailma
Päivää ennen koulun alkua pakkasin pienen punaisen reppuni
(ja muutaman muun suuren suuren laukun) täyteen tavaroita, joita
ajattelin tarvitsevani tulevana vuonna. Epäinhimillisen aikaisin aamulla,
jopa ennen aikaista lintua, istuimme äitini pieneen siniseen autoon ja
otimme suunnaksi Keski-Suomen kauniit järvimaisemat.
Muutaman tuskaisen tunnin päästä saavuimme Korpilahdelle, ja olin vakuuttunut,
että olimme saapuneet Salem's Lot -elokuvan kuvauspaikalle.
Puristin epätoivoisesti pientä punaista reppuani ja rukoilin, että se olisi vain unta.
Pelkoni helpotti hieman kun ajoimme Alkio-opiston pihaan. Tämähän näyttää kivalta,
ajattelin ja astuin rohkeasti ulos autosta. Ujosti hiippailin vastaanottoon pyytämään ohjeita
siitä, kuinka minun tulisi toimia. Kauhukseni sain kuulla, että tulisin viettämään seuraavat
kymmenen kuukautta B-talossa, ja vieläpä jakaisin huoneeni toisen naiseläjän kanssa.
Mielessäni näin pätkiä "Roommate from hell"-tosi-tv-sarjasta, jonka tähdeksi olin joutumassa.
Pakokauhuni vain syveni, kun respan täti kertoi, että kämppikseni oli jo saapunut.
Tuskailin mielessäni, kuinka "se" olisi jo varannut kaikki kaapit, varastanut patjani ja
pakottaisi minut nukkumaan vessassa, jotta en häiritsisi sitä.
Kylmä hiki kihosi otsalleni, kun kävin läpi kauhuskenaarioita.
Olin varma, että "se" olisi neuroottinen kontrollifriikki tai kaksimetrinen helvetin enkeli,
jonka poikaystävä Jore istui linnassa taposta. Kuvittelin, kuinka se tekisi minusta kotiorjansa,
varastaisi vaatteeni ja söisi mansikkajogurttini. Vaati kaiken tahdonvoimani
(ja äitini suostuttelutaidot, joista panttivankineuvottelijakin olisi kateellinen),
että en lähtenyt suin päin karkuun. Varovasti hipsimme uudelle asunnolleni,
keräsin rohkeuteni ja astuin ovesta sisään valmiina kohtaamaan mitä tahansa,
mitä vastaan tulisikin. Sieltä tuli yllättävän iloinen "Hei". Uskaltauduin syvemmälle "sen" luolaan,
enkä ollut uskoa silmiäni. Sängyllä makasi ihan tavallisen näköinen tyttö
(mitä nyt näytti vähän historian opiskelijalta nutturoineen).
Siitä se sitten lähti. Kämppis ei ollutkaan hirviö, sain ihan oman sängyn,
riittävästi kaappitilaa ja pehmoleluni järjestykseen. Ensimmäisen päivän iltana jännäsimme
yhdessä, millaisia eläjiä internaattiyhteisöömme oli oikein saapunut. Kummallisia,
päättelimme, ja olimme tyytyväisiä. Viikkojen kuluessa tulimme tutuiksi toisillemme ja
uskaltauduimme jo jättämään astiakaappimme lukitsematta (ovet pidimme lukossa vielä pari viikkoa).
Tosin, koska aloimme hyvin pian muuttomme jälkeen toteuttaa sanontaa "uskovaisten tavarat ovat yhteisiä",
ei kenelläkään ollut edes tarvetta tavaroiden luvattomaan sosialisoimiseen.
Pian internaattiyhteisöstämme tuli tiivis joukko, ja symbioottisen elintapamme
takia joudumme sietämään toistemme pikku omituisuuksia päivästä toiseen.
Nuotin vierestä viheltely, tappelut tiskauksesta ja viidakon lakia noudattavat sodat televisio-ohjelmista
ovat arkipäivää. Olemme kaikki velkaa toisillemme, pukeudumme toistemme vaatteisiin ja vahdimme
toistemme jokaista askelta. Kaikki hävittyjen korttipelien aiheuttamat aggressiot kuitenkin unohtuvat
pulkkaillessa, tai kun asuintoveri leipoo erityisen hyvää pullaa. Ja sitä paitsi, internaattiyhteisössä voi
tehdä mitä lystää, sillä "se mitä tapahtuu asuntolassa X, pysyy asuntolassa X".
Ajan kuluessa juttujen taso laskee, ja tempaukset, joihin sosiaalisen paineen takia huomaa joutuvansa,
ovat huolestuttavan lähellä niitä kuuluisia hämärän rajamaita. Harvoina selväjärkisyyden hetkinä huomaan
miettiväni, että vaikka moottori pyörii, ei ratin takana taida olla ketään. Pakastimen päällä asuu kaulin,
jolle on virkattu pipo, talossa haahuilee näkymätön Frank, joka keppostelee ja haluaa olla palomies,
pöydällä nököttää naisen rintaa muistuttava stressilelu, jolla on hämärä menneisyys, ja öisin huomaan
tuijottavani palohälyttimen punaista merkkivaloa miettien, onko siinä kamera.
Sitten palaan kuitenkin autuaaseen olotilaan, jossa tärkeintä on mieletön yhteishenki, ei normaalius.
Internaattiasumisen veteraanina olen tullut siihen tulokseen, että internaattiin muuttaminen taitaa olla
vähän samanlaista kuin mormonien elämä (tuntuu vähän siltä, että on naimisissa yhdentoista ihmisen kanssa).
Varsinkin kämppiksen kanssa käyttäytyy muutaman kuukauden kuluttua kuin 50 vuotta naimisissa ollut aviopari,
ja välillä tuntuukin, muista pääse eroon ennen kuin "kuolema meidät erottaa". Suurimman osan aikaa kaikki
sujuu tosin kuten pitääkin, ja vaikka suunnitelmia metsään rakennetusta, piikkilangalla aidatusta iglusta on tehty,
kävisi elämä liian tylsäksi ja harmaaksi ilman niitä hulluja. Ja olemmehan luvanneet asua yhdessä,
niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.
Paula Toivanen
Etusivulle