Samuel Sweelssen Yksityiselämässämme suurin osa meistä arvioi joka päivä ihmisiä ulkonäön perusteella. Mutta samalla yleensä vaadimme, ettei julkisessa elämässä ulkokuori vaikuttaisi saamaamme kohteluun. Alkio-opistolle saapuu monenlaista väkeä eri puolilta laajaa maata; jotkut heistä tuntuvat tämän maailman asukeilta, ja jotkut muut tuovat mieleemme myyttien, satujen ja tarujen olennot ja henkilöt. Vuosina 2000-2001 opistolla asustivat muun muassa Ison Talon Antti ja Pieni Tulitikkutyttö. Tavanomaisemmilta ihmisiltä heille uskoisi kertyvän runsaasti katseita ja huomautuksia. Mutta miten toimii yhteiskunnan turvaverkko? Ovatko kaikkien mahdollisuudet tasavertaisia opistolla? Miten Alkio-opisto ottaa huomioon marginaaliryhmiä edustavat opiskelijansa? Aviisi tutki, millaiseksi kokovähemmistöön kuuluvat tunsivat olonsa Alkiolla.

Alkion suurin

kuva:Tiia Lainio

Antti Ilmari Savolainen opiskelee journalismin linjalla. Hän päätyi Alkiolle luettuaan lehti-ilmoituksen ja käytyään opiston nettisivuilla. Antti on kotoisin Piippolasta, Suomen maantieteellisestä keskipisteestä (kun laskelmaa tehtäessä otetaan huomioon myös merirajat). Kenties jonkin edelliseen liittyvän magneettisen ilmiön takia Antti on venynyt 194 sentin korkuiseksi. "Toisaalta voi olla, että vanhemmille iski suuruudenhulluus suunnitteluvaiheessa," Antti sanoo. Antti tilittää avoimesti Alkion syrjinnästä ja sen tuottamasta fyysisestäkin tuskasta. "Nukuin kaksi ensimmäistä kuukautta liian lyhyessä sängyssä. Pitemmän saaminen kesti pirun kauan." Alkioon Antti ei kuitenkaan ole pettynyt, jos huonekalutoimituksia ei lasketa. Aivan erityisesti Antti ylistää journalismin linjan yhteishenkeä ja tunnustaa kaipaavansa Alkio-opiston aikoja jo ennen opiskeluvuoden loppua. "Hauska paikka kaikin puolin. Rentoa, mutta asiallista meininkiä," Antti kiittelee. Antti ei tunnusta juurikaan kadehtivansa matalampia ihmisiä, paitsi vaateostoksilla ja julkisissa kulkuvälineissä. Koko tuo kuitenkin myös taakkoja: Antti on lähipiirin ensimmäinen valinta muuttoavustajaksi, ja hän muisteleekin siirrelleensä pianoa asunnosta toiseen ainakin viisi kertaa tähänastisessa elämässään. ...ja Alkion pienin

kuva:Tiia Lainio

Anne Helena Kulta opiskelee kielet ja kansainvälisyys -linjalla. Au pair -vuoden jälkeen Anne ei päässyt yliopistoon. "Pääsykokeisiin lukemista häiritsivät erinäiset vapaa-ajan riennot," Anne tunnustaa. Mutta ei hätää: sanomalehdestä Anne bongasi opiston ilmoituksen, "Alkion kautta yliopistoon". Anne näkee Alkion yhden vuoden opiskelupaikkana, jossa saa tuntumaa yliopisto-opiskeluun ja voi suorittaa arvokkaita opintoviikkoja. Anne on saapunut Alkiolle Tarvasjoelta, pikkuruisesta Varsinais-Suomen kylästä. Kylän pienuudesta ehkä aiheutuukin, että Anne on todettu myös Alkion pienimmäksi 152 sentin mitallaan. Miten Anne kokee erityisasemansa? "En enää nykyään kadehdi isompia ihmisiä. Alaikäisenä harmitti, kun minulta aina ainoana tarkistettiin paperit baarin ovella." Pienuudella on myös etuja: Anne mahtuu yhä seisomaan selkä suorassa leikkimökissä, jota kykyä monet muut voivat vain haikeana muistella. Syrjintää Anne ei sano Alkiolla kokeneensa, eikä fyysinen ympäristö myöskään ole tuottanut suurta ahdistusta. "Pituuteni ei vaadi mitään erityishuomioita. En tarvitse esimerkiksi pikkuihmisille suunniteltua huonetta. Joitakin tuoleja on tosin hankala säätää, ja jalat jäävät ikävästi roikkumaan ilmaan." Mikä sitten on Annen neuvo muille Alkiolle tuleville pienikokoisille? "Sama kuin muillekin pienille: Miksi tavoitella kuuta taivaalta, kun jalkojen juuressa lepää maailmankaikkeus."